Yksi viikate, kiitos

Uusi asunto. Aah mikä ihana valoisa olohuone, värikäs keittiö, aurinkoinen puutarha.... TRÖÖÖT. Ennen kuin mistään tästä päästään nauttimaan, pitää kaikki siivota. Ihan kaikki. Tiedän olevani vähän ylitunnollinen rätinkäyttäjä, mutta vasta kunnon jyystö saa kodin pinnat tuntumaan omalta. Siispä hihat heilumaan. Etenimme suurinpiirtein huone per päivä, pidimme välillä välipäivän elokuvateatterissa, ja puunasimme jonkun ylimääräisen päivän selkeästi aikanaan siirappionnettomuudesta ja huonosta liesituulettimesta kärsineessä keittiössä. Yhdeksäntenä päivänä siivooja lepäsi.

Nyt hohtaa puhtauttaan eteisen oranssit seinät, makuuhuoneen kerrossänky ja kaksi koulupöytää, olohuoneen tummanruskeat hyllyt ja välimerellisen värikäs iso keittiö. Pohjakaavaa selventääkseni voin kertoa, että pitkänmallisen eteisen päästä avautuu kolme ovea, yksi opiskelija-asuntomaiseen makuuhuoneeseen, toinen viihtyisään kylpyhuoneeseen ja kolmas olohuone-keittiöön. Jostain sisustajan oikusta pääväri oranssi toistuu eteisen lisäksi olohuoneen sohvassa, keittiön kaakeleissa ja jääkaapin oveen liimatuissa kukkakuvioissa.

Asunto on kaikesta kummallisuudestaan huolimatta ihana.

Enkä varmasti olisi tätä mieltä ellei tämä olisi ensimmäinen yhteinen kotimme.

Vielä on jäljellä terassin ja puutarhan siivous. Asunto sijaitsee kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, ja lasitetulta terassilta on pääsy omalle aidatulle pihamaalle. Piha on tosin vielä vallaton viidakko, jonka korkeimmat kasvustot olisivat varmasti mittaisiani ellei lumi olisi talven aikana painanut niitä kasaan. Suunnittelemme terassikauden avajaisia talkoohenkeen, isolla porukalla rikkaruohot taittunevat ja aidan nurkkaan kasatut roinat saataneen hävitettyä.

Tuparilahjaksi voisi tuoda vaikkapa viikatteen.

Olen kaivannut sinua, aurinkoni

Ensimmäinen aamumme uudessa kodissa oli valjennut ennen kuin itse heräsimme.

En tajunnut sitä vielä edes kun kahdeksan maissa lähdimme ulos, Ivan yliopistolle ja minä parin korttelin päähän pieneen leipomoon ostamaan aamiaista. Kerrostalon kivijalassa sijaitsevan leipomon tyttö ei puhunut englantia, joten ostin vitriiniä osoittelemalla jonkin pellavansiemenillä päällystetyn pitkon ja sämpylän, jonka päällä näytti olevan juustoa. Pitko osoittautui olevan hieman suolaista, pullamaista leipää. Nam. Paluumatkalla leipomosta poikkesin pieneen kahvila-baariin nappaamaan latten, kun kahvinkeitin oli vielä kaupassa. Kahvilan tyttö puhui jo englantia, mutta ei selvästikään pitänyt asiakkaista. Tito katseli meitä seinältä kun sain maitokahvini (bela kava) ja ihmettelin itsekseni kuulinko väärin kun yrmynaama sanoi hinnaksi yhden euron.

Kotiin kävellessäni kohti ymmärsin yhtäkkiä, etten ollut nähnyt näin valoista aamua kuukausiin. Vaikka taivas oli pilvessä, valo tuntui totta vie mukavalta. Kevät tulee täällä aikaisemmin, ja mieli kevenee sitä mukaa. Ekan päivän fiilis oli aika mukava (eikä ainoastaan siksi että pilvien takana nauroi aurinko).

Seuraava pysäkki

Ljubljana. Ensikertalaisella menee kieli solmuun yrittäessä lausua ääneen pienen pääkaupungin nimeä. Kaupunki, joka on kuuluisa muun muassa kukkulan päällä lepäävästä linnastaan ja kolmesta sillasta, jotka vieretysten ylittävät kaupungin läpi risteilevän Ljubljanica-joen. Kaupunki, jonka keskustaa vartioi kuuluisa kuollut runoilija, jonka nimeä en edes tiedä. Kaupunki, jossa Paolo Coelhon Veronica päätti kuolla muttei kuollutkaan. Kaupunki, jossa minulla on asunto, jossa on kerrossänky. Kaupunki, jossa odottaa seuraava uusi alku.

Uudet alut ovat ihania ja niin täynnä mahdollisuuksia, että sydän meinaa pakahtua. Ainut ikävä puoli niissä on, että niihin aina raahaa mukanaan oman vanhan itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Niinpä juoksija minussa odottaa suuren Tivoli-puiston tutkimista, kieliharrastaja sloveenin alkeiskurssia ja herkuttelija jokirannan kahvilan unikonsiemenleivonnaisia. Ja vaikka tyttöystävä minussa odottaakin kerrossängyn vaihtamista parisänkyyn, kirotut levottomat jalat suunnittelevat jo matkoja Kroatian punamultaisiin rannikkokaupunkeihin ja itsenäisyysmaljan nostamista Prištinassa.

Ehkä tämä uusi alku sisältää kuitenkin myös jotain oikeasti uutta. Pysähdyn.

Jospa tällä kertaa näkisi todella missä on, sen sijaan että näkisi missä kaikkialla muualla voisi olla. Tämän ei tarvitse olla viimeinen pysäkki, mutta ainakin hetkeksi uskaltanee pysähtyä täysin ja nauttia.

Värikkäitä sadepäiviä Suomessa

Sateenvarjot törmäilevät toisiinsa hämyisillä kaduilla. Rämmin joka aamu yliopistolle joko luennoille tai kirjastoon, mutta sade ei yllättäen haittaa. Vaikka koko viikko on ollut harmaa, voin silti ihastella värikkäitä sateenvarjoja ja kumisaappaita. Kesä lämmittää vielä rinnassa, en ole ehtinyt ikävöimään Zirjeen takaisin kun alku on ollut niin vauhdikas. Rauhallinen hyvä olo ja rentouminen pysyvät kuitenkin mukana sen kummemmin niitä ajattelematta. Ivania toki on ikävä, onneksi kotona odotti McGregor.

Aloitin kesän ciao buongiornoista innostuneena italian alkeet. Ihan vaan harrastukseksi. Muuten kursseja ei kovin paljon olekaan (suhteellista, silti enemmän kuin useilla muilla).

En tiedä jatkanko blogia täällä myös syksyn. Miksei, ehkä Suomi-arjestanikin löytyy inspiraatioita (jos pystyn pitämään koulun aisoissa niin että luovaa aikaa jää). Ja niin tosiaan, jos ei jo käynyt selväksi, on kiva olla kotona.

Yksi kirjoitus kesältä puuttuu vielä, naputtelen sen tänne kunhan jaksan. Pysykää kuulolla.

Huippuhetkiä

Viimeinen työpäivä tuli ja meni. Ostin läheisen kylän leipomosta pieniä herkkuja omalle toimistolleni ja muutamalla muulle jonka kanssa tuli kesän aikana vietettyä töissä aikaa. Pikkuleivokset olivat menestys ja maksoivatkin vain alle parikymppiä kun tilasin niitä noin 15 hengelle. Voi kunpa voisin tuoda niitä mukanani myös tuliaisiksi.

Samana päivänä saman tien kotiin päästyäni Hullu Serkku soitti ja lupasi viedä minut Ljubljanaan, jonne Ivan oli mennyt jo aikaisemmin päivällä. Kyydin ehtona oli kiipeäminen matkan varrella olevalle Nanos-vuorelle (1313 m). Suostuin, miksei, juna maksaisi ja kestäisi kaksi tuntia. Olin myös halunnut kiivetä vuorelle jo jonkin aikaa katseltuani sitä nyt muutaman kuukauden. Kello löi melkein seitsemää, tiesin että pimeä laskeutuisi tunnin päästä, ystäväni tiesi että vuorelle kiipeäminen kestäisi tunnin ylös ja toisen alas. Lähdimme silti.

Vuori itsessään on todella kaunis. Metsävyöhyke, vaaleaa kalliota, kivikkoa, ruohomättäitä. Kiipeilymielessä nämä kaikki eivät ole yhtä kauniita: metsä tiputtaa rinteille liukkaita syksyn lehtiä ja osa valkoisista kivenlohkareista on irtonaisia ja muodostaa villejä ansoja ylös haluaville. Pienet kivet lipesivät jalkojen alla kun kiipesimme jyrkkää polkua ylös. Rinne muuttui vaikeammaksi mitä ylemmäksi pääsimme, en uskaltunut katsoa alas etten menettäisi tasapainoani. Hain turvaa niukasta kasvillisuudesta ja pyyhin multaisilla sormilla hikeä otsalta. Hullu Serkku sanoi myöhemmin, että kiipesin hyvin ensikertalaiseksi. Totta puhuen, en uskaltunut jäädä hetkeksikään paikalleni rinteeseen lepäämään, sillä pelkäsin valuavani alas jos vauhti yhtään hiljenisi.

Vaikka kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, selvisimme reissusta onnellisesti naarmuitta. Alas tosin tultiin pelkässä kuunvalossa, joka jossain muussa tilanteessa olisi saattanut olla todella romanttista. Nyt kuitenkin siristelimme silmiämme yrittäessämme selvitä kompastumatta alas valitsemaamme polkua, oksat takertuivat hiuksiin, kivet lipesivät alta ja juuret virittyivät maahan valmiiksi kamppaamaan huolimattoman kulkijan. Jokainen kuun säde oli kiitoksen arvoinen.

Alhaalla painelimme suoraan ensimmäiseen majataloon. Kiipeilykaverini päätti ehkäistä mahdollisen vilustumisemme, jonka hikisenä tuulisella vuorella heiluminen helposti aiheuttaisi. Niinpä hän tilasi kaksi snapsia ja kehotti juomaan pohjanmaan kautta. Tyhjennän lasin ja vääntelen epäuskoisena naamaani, olen juuri juonut myrkkyä. Kotitekoinen 50% viina on jopa Nanosta pahempi haaste.

Kuinka viikunoita syödään?

Näin opettaa appiukko: Etsi puusta iso viikuna. Sen tulee olla pehmeä ja turpea. Viikunan pohjassa olevan aukon on hyvä olla vähän laajentunut, siitä tietää että hedelmä on saanut tarpeeksi vettä. Jos aukosta kuitenkin näkyy nestettä, on oltava varovainen, sillä viikuna saattaa olla silloin ylikypsä eli käynyt. Löydettyäsi hyvän viikunan, halkaise se käsin kahtia. Syö hedelmän sisus suoraan kuorista, mutta jätä kuoret syömättä. Lopetettuasi syömisen katsele ympärillesi näkyykö anoppia. Jos ei, heitä kuoret kukkapenkin taakse. Jos näkyy, vie kuoret kompostiin.

Lomalla

Vaikka työpäivät täällä venyvät usein kymmentuntisiksi, olen kuin lomalla. Nukun hyvin, syön hyvin, en stressaa. Opiskelen huomaamattani sloveenia ja italiaa, käyn lenkillä ja katson elokuvia. Minulla on aikaa. Usein vielä perjantai-iltapäivänä en tiedä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Minulla ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Yhtäkkiä arkinen elämäni on täynnä tyhjää, ja minä rakastan sitä.

Jäljellä on kolme viikkoa. Odotan innolla myös kotiinpaluuta, palan halusta nähdä uudet ja vanhat perheenjäsenet sekä ystävät. Myös kouluun on kiva palata. Saan keskittyä kiinnostaviin aiheisiin, nyt kun lähes kaikki pakolliset kurssit on suoritettu. Lisäksi olen inspiroitunut uusista harrastuksista, ja päättänyt pyhittää niillekin aikaa koulutyön lomassa.

Ennen Suomen-lomaa olin maissa, koska olin yksinäinen. Suuressa porukassa ihmiset unohtavat usein puhua englantia, ja minä istun hiljaa ja kuuntelen ymmärtämättä mitään. Kaipasin kovasti ihmisiä joiden kanssa jutella – jutella mistä tahansa. Täällä saan usein kuulla, että joskus on parempi etten ymmärrä kaikkea. Ehkä niinkin, en tiedä kuinka alaluokkaisia jotkut jutut ovat, mutta useimmiten haluaisin ymmärtää kaiken: pienet hiljaiset sanat, äyskäisyt, arkiset kommentit sekä suuret keskustelut.

Yksi kuitenkin jaksaa ymmärtää kiukunpuuskiani. Hän tietää, että turhaudun koska en ymmärrä. Se ei haittaa. Se on väliaikaista. Päiväunet ovat edelleen kultaa.

Olen täynnä unelmia ja toiveita.