Karnevaalin taikaa: Živijo Pust!

Suomessahan laskiaista värittää ennen kaikkea laskiaispullat ja mäenlasku. Todellisuudessa tällä pakanallisella, sittemmin kirkollisella juhlalla ei ollut alunperin mitään tekemistä lumisten kukkuloiden kanssa. Muistan jostain lukeneeni, että laskiainen on saanut nimensä paastoon laskeutumisesta: juhlasta alkaa pääsiäistä edeltävä paaston aika. Etelä-Euroopassa sama juhla tunnetaan nimellä karnevaali (carne vale = ilman lihaa).

Katolisessa Sloveniassa laskiaiskarnevaalilla on myös ennemmin pakanallinen kuin kirkollinen painotus. Karnevaalia vietetään talven poiskarkoittamiseksi. Juhlia järjestetään sekä isoissa kaupungeissa että pienissä kylissä, ja peruskaava on kaikissa sama: naamiaisasu sekä paljon ruokaa ja juomaa. Juhlien ajankohta vaihtelee paikkakunnittain: ensimmäisistä karnevaaleista uutisoitiin jo laskiaisviikonloppuna, viimeisistä laskiaistiistaina. Ja todella, kyläkohtaiset juhlat ovat niin suosittuja, että niistä ja niiden parhaista naamiaisasuista uutisoidaan televiossa.

Ivanin kotikylän Žirjen karnevaali järjestettiin laskiaistiistaina. Juhlan valmistelut olivat alkaneet jo edellisellä viikolla: kylän pojat sopivat yhdessä päivästä, juhlapaikasta ja -ajasta. Kylän keskusaukiolle (siihen ainoaan kohtaan, jossa kylän läpi kulkeva tie vähän levenee) vietiin kotitekoinen mainos: tervetuloa kaikki nuoret ja vanhat. Pojat askartelivat yhdessä myös perinteisen karnevaalimiehen, vanhaan pukuun täytetyn olkiukon, jolla oli jaloissaan hienot kengät ja päässään vanha olkihattu. Kylän perinteeseen kuuluu myös laittaa ukolle sopimattoman kokoinen sopimaton uloke. Tästä ymmärrätte lisää kun katsotte alla olevasta linkistä videon.

Juhlapäivänä kokoonnuimme kaikki samaiselle keskusaukiolle. Olimme valinneet Ivanin kanssa klassiset naamiaisasut, Ivan esiintyi uhkeana naisena ja minä laitapuolen miehenä. Paikalle kertyi pian myös muuta porukkaa ja melu alkoi kasvaa. Meksikolainen soitti haitaria, mies hellehatussa trumpettia, villimies yhtä kitaraa ja koiraperheen isä toista. Koiria oli todella koko pesue: yksi kylän perheistä oli hankkinut sekä vanhemmille että 12- ja 24-vuotiaille lapsille samanlaiset koira-asut. Näin sivuhuomiona sanottakoon, että oli uskomattoman hienoa, että perheen pojat mukisetta pukeutuivat yhtäläiseen asuun vanhempiensa kanssa.

Kun porukkaa oli koolla tarpeeksi, lähdimme soitto ja laulu seuranamme kiertämään taloja. Pysähdyimme ensimmäisen talon olohuoneessa, jonka musiikki ja yli kymmenhenkinen iloinen joukko täytti riemuisasti. Pöydällä oli tarjolla naposteltavaa ja kotitekoisia snapseja, ja musiikin lomassa jatkuvasti joku huusi "Živijo Pust", "Terve karnevaali". Pysähdys kesti kymmenen viisitoista minuuttia, jonka jälkeen siirryimme seuraavaan taloon ja sama kaava toistui. Talojen emännät tarjoilivat kiertäjille lihaa, leipää, juustoa, sekä viiniä tai muuta kotitekoista juomaa. Monessa talossa oli myös tarjolla perinteisiä slovenialaisia laskiaisherkkuja, aprikoosihillolla täytettyjä ja tomusokerilla päällystettyjä munkkeja. Soitto ja laulu jatkuivat taukoamatta, ja joukkomme kasvoi taloja kiertäessä pian yli 20 henkiseksi. Vierailimme useissa keittiöissä, olohuoneissa ja autotalleissa, sekä useissa taloissa myös erityisessä juhlahuoneessa, jolla ei useinkaan ole muuta tarkoitusta kuin toimia erinäisten juhlien tapahtumapaikkana. Tapana on myös, että talot antavat juhlaseurueelle jotain mukaanviemistä, kuten kananmunia, lihaa, mehua, viiniä tai rahaa. Toimeen osoitetut kylän pojat keräsivät saalista punottuihin koreihin, ja kävivät välillä tyhjäämässä niiden sisältöä viimeiseen juhlapaikkaan.

Juhlan luonteenseen kuuluu, että jokaisessa kylän talossa vieraillaan. Seurueemme kiersi yhteensä 27 kotia, ja keräsi muun muassa noin 50 makkaraa, yli 140 kananmunaa, 20 pulloa viiniä ja 340 euroa käteistä. Lopulta kyläläiset kokoontuivat viimeiseen taloon, joka oli sovittu pääjuhlapaikaksi. Karnevaalin järjestäneet pojat kokkasivat kerättyä ruokaa ja jakoivat sitä pitkien pöytien antimiksi. Pöydät notkuivat viiniä ja iloinen soitto ja juttelu jatkoi pitkälle yöhön.

Seuraavana päivänä pieni joukko kyläläisiä kokoontui vielä kerran yhteen ja poltti karnevaalimiehen tien laidassa.

Jos musiikki, naamiaisasut ja karnevaalimiehen uhraaminen eivät karkoittaneet talvea, niin ainakin sen teki kyläläisten uskomattoman lämmin yhteishenki. Sanaakaan ymmärtämättä jopa kylän vieras tunsi olonsa kotoiseksi riemuisassa karnevaalijoukossa.

Katso video oheisesta linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=AWuMAcAjecc 

France Prešeren

Tänään on kansallinen vapaapäivä. Juhlan aihe on se kuuluisa runoilija, jonka nimeä en tänne tullessani tiennyt. Otinpa siis asiakseni kysellä paikallisilta mitä he osaavat kertoa minulle tästä patsaaksikin ikuistetusta miehestä.

Runomiehen nimi oli France Prešeren. Hän syntyi vuonna 1800, mikä oli helpottava tieto nuorille slovenialaisille historian tunnilla - ainakin jotain jäisi mieleen. Runoilija eli vain 48 vuotiaaksi: tänään 8. helmikuuta juhlitaan, hämmentävää kyllä, hänen kuolin- eikä syntymäpäiväänsä. Mihin hän kuoli, ei varmistunut vielä eilisen illanvieton aikana. Kuulemma hänellä oli ongelmia maksansa kanssa - kuulemma runoilija oli tuntenut myös juhlimisen salat.

Prešerenin suurimpiin saavutuksiin kuuluu Slovenian kansallislaulun sanoittaminen. Laulun kirjoituksen aikaan Slovenia oli vielä osa Itävallan keisarikuntaa, ja kansallismielisen sanoituksen esittäminen Wienissä johti taistoon Itävallan palveluksessa työskentelevän maanmiehen kanssa. Sensuroijan nimi oli Miklošič, jonka tarkoittaa suutaria. Tekstinsä korjailusta suivaantuneena kynäilijä kirjoitti toisen tarinan. Siinä taiteilija maalaa taulun, jonka hän vie yleiselle paikalle nähtäväksi, torille, missä monet ihmiset kulkevat sen ohi ja voivat ihastella sitä. Paikalle saapuu kuitenkin kengäntekijä, joka huomauttaa, että maalaukseen maalatun  miehen kengät eivät näytä oikeilta. Niinpä taiteilija korjauttaa maalausta, ja vie sen sitten takaisin paikalleen. Kengäntekijä tulee takaisin, ja sanoo nyt, että kengät näyttävät hyviltä, mutta miehen pohkeissa on jotain vikaa. Runo loppuu kysymykseen, vain kenkiäkö kengäntekijä kritisoi.

Poliittisten tarinoidensa lisäksi Prešeren kirjoitti kuuleman mukaan myös hyvin vulgaareja runoja. Illanviettoomme osallistuneen nuoren opettajan mukaan näitä ei kuitenkaan kouluissa opeteta.

Yleinen asenne runoilijaa kohtaan on seurueessamme hyvä. Nuoret ihailevat Prešerenin rohkeaa asennetta olla kansallismielinen, ja joku sanoo, että tahtoisi tutustua tarkemmin hänen teksteihinsä. Ehkäpä jonain päivänä tutustuun häneen itsekin paremmin, ja kerron teille lisää vaikkapa siitä runosta, jossa mies kiroaa pyhimyksen.

Yksi viikate, kiitos

Uusi asunto. Aah mikä ihana valoisa olohuone, värikäs keittiö, aurinkoinen puutarha.... TRÖÖÖT. Ennen kuin mistään tästä päästään nauttimaan, pitää kaikki siivota. Ihan kaikki. Tiedän olevani vähän ylitunnollinen rätinkäyttäjä, mutta vasta kunnon jyystö saa kodin pinnat tuntumaan omalta. Siispä hihat heilumaan. Etenimme suurinpiirtein huone per päivä, pidimme välillä välipäivän elokuvateatterissa, ja puunasimme jonkun ylimääräisen päivän selkeästi aikanaan siirappionnettomuudesta ja huonosta liesituulettimesta kärsineessä keittiössä. Yhdeksäntenä päivänä siivooja lepäsi.

Nyt hohtaa puhtauttaan eteisen oranssit seinät, makuuhuoneen kerrossänky ja kaksi koulupöytää, olohuoneen tummanruskeat hyllyt ja välimerellisen värikäs iso keittiö. Pohjakaavaa selventääkseni voin kertoa, että pitkänmallisen eteisen päästä avautuu kolme ovea, yksi opiskelija-asuntomaiseen makuuhuoneeseen, toinen viihtyisään kylpyhuoneeseen ja kolmas olohuone-keittiöön. Jostain sisustajan oikusta pääväri oranssi toistuu eteisen lisäksi olohuoneen sohvassa, keittiön kaakeleissa ja jääkaapin oveen liimatuissa kukkakuvioissa.

Asunto on kaikesta kummallisuudestaan huolimatta ihana.

Enkä varmasti olisi tätä mieltä ellei tämä olisi ensimmäinen yhteinen kotimme.

Vielä on jäljellä terassin ja puutarhan siivous. Asunto sijaitsee kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, ja lasitetulta terassilta on pääsy omalle aidatulle pihamaalle. Piha on tosin vielä vallaton viidakko, jonka korkeimmat kasvustot olisivat varmasti mittaisiani ellei lumi olisi talven aikana painanut niitä kasaan. Suunnittelemme terassikauden avajaisia talkoohenkeen, isolla porukalla rikkaruohot taittunevat ja aidan nurkkaan kasatut roinat saataneen hävitettyä.

Tuparilahjaksi voisi tuoda vaikkapa viikatteen.

Olen kaivannut sinua, aurinkoni

Ensimmäinen aamumme uudessa kodissa oli valjennut ennen kuin itse heräsimme.

En tajunnut sitä vielä edes kun kahdeksan maissa lähdimme ulos, Ivan yliopistolle ja minä parin korttelin päähän pieneen leipomoon ostamaan aamiaista. Kerrostalon kivijalassa sijaitsevan leipomon tyttö ei puhunut englantia, joten ostin vitriiniä osoittelemalla jonkin pellavansiemenillä päällystetyn pitkon ja sämpylän, jonka päällä näytti olevan juustoa. Pitko osoittautui olevan hieman suolaista, pullamaista leipää. Nam. Paluumatkalla leipomosta poikkesin pieneen kahvila-baariin nappaamaan latten, kun kahvinkeitin oli vielä kaupassa. Kahvilan tyttö puhui jo englantia, mutta ei selvästikään pitänyt asiakkaista. Tito katseli meitä seinältä kun sain maitokahvini (bela kava) ja ihmettelin itsekseni kuulinko väärin kun yrmynaama sanoi hinnaksi yhden euron.

Kotiin kävellessäni kohti ymmärsin yhtäkkiä, etten ollut nähnyt näin valoista aamua kuukausiin. Vaikka taivas oli pilvessä, valo tuntui totta vie mukavalta. Kevät tulee täällä aikaisemmin, ja mieli kevenee sitä mukaa. Ekan päivän fiilis oli aika mukava (eikä ainoastaan siksi että pilvien takana nauroi aurinko).

Seuraava pysäkki

Ljubljana. Ensikertalaisella menee kieli solmuun yrittäessä lausua ääneen pienen pääkaupungin nimeä. Kaupunki, joka on kuuluisa muun muassa kukkulan päällä lepäävästä linnastaan ja kolmesta sillasta, jotka vieretysten ylittävät kaupungin läpi risteilevän Ljubljanica-joen. Kaupunki, jonka keskustaa vartioi kuuluisa kuollut runoilija, jonka nimeä en edes tiedä. Kaupunki, jossa Paolo Coelhon Veronica päätti kuolla muttei kuollutkaan. Kaupunki, jossa minulla on asunto, jossa on kerrossänky. Kaupunki, jossa odottaa seuraava uusi alku.

Uudet alut ovat ihania ja niin täynnä mahdollisuuksia, että sydän meinaa pakahtua. Ainut ikävä puoli niissä on, että niihin aina raahaa mukanaan oman vanhan itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Niinpä juoksija minussa odottaa suuren Tivoli-puiston tutkimista, kieliharrastaja sloveenin alkeiskurssia ja herkuttelija jokirannan kahvilan unikonsiemenleivonnaisia. Ja vaikka tyttöystävä minussa odottaakin kerrossängyn vaihtamista parisänkyyn, kirotut levottomat jalat suunnittelevat jo matkoja Kroatian punamultaisiin rannikkokaupunkeihin ja itsenäisyysmaljan nostamista Prištinassa.

Ehkä tämä uusi alku sisältää kuitenkin myös jotain oikeasti uutta. Pysähdyn.

Jospa tällä kertaa näkisi todella missä on, sen sijaan että näkisi missä kaikkialla muualla voisi olla. Tämän ei tarvitse olla viimeinen pysäkki, mutta ainakin hetkeksi uskaltanee pysähtyä täysin ja nauttia.

Värikkäitä sadepäiviä Suomessa

Sateenvarjot törmäilevät toisiinsa hämyisillä kaduilla. Rämmin joka aamu yliopistolle joko luennoille tai kirjastoon, mutta sade ei yllättäen haittaa. Vaikka koko viikko on ollut harmaa, voin silti ihastella värikkäitä sateenvarjoja ja kumisaappaita. Kesä lämmittää vielä rinnassa, en ole ehtinyt ikävöimään Zirjeen takaisin kun alku on ollut niin vauhdikas. Rauhallinen hyvä olo ja rentouminen pysyvät kuitenkin mukana sen kummemmin niitä ajattelematta. Ivania toki on ikävä, onneksi kotona odotti McGregor.

Aloitin kesän ciao buongiornoista innostuneena italian alkeet. Ihan vaan harrastukseksi. Muuten kursseja ei kovin paljon olekaan (suhteellista, silti enemmän kuin useilla muilla).

En tiedä jatkanko blogia täällä myös syksyn. Miksei, ehkä Suomi-arjestanikin löytyy inspiraatioita (jos pystyn pitämään koulun aisoissa niin että luovaa aikaa jää). Ja niin tosiaan, jos ei jo käynyt selväksi, on kiva olla kotona.

Yksi kirjoitus kesältä puuttuu vielä, naputtelen sen tänne kunhan jaksan. Pysykää kuulolla.

Huippuhetkiä

Viimeinen työpäivä tuli ja meni. Ostin läheisen kylän leipomosta pieniä herkkuja omalle toimistolleni ja muutamalla muulle jonka kanssa tuli kesän aikana vietettyä töissä aikaa. Pikkuleivokset olivat menestys ja maksoivatkin vain alle parikymppiä kun tilasin niitä noin 15 hengelle. Voi kunpa voisin tuoda niitä mukanani myös tuliaisiksi.

Samana päivänä saman tien kotiin päästyäni Hullu Serkku soitti ja lupasi viedä minut Ljubljanaan, jonne Ivan oli mennyt jo aikaisemmin päivällä. Kyydin ehtona oli kiipeäminen matkan varrella olevalle Nanos-vuorelle (1313 m). Suostuin, miksei, juna maksaisi ja kestäisi kaksi tuntia. Olin myös halunnut kiivetä vuorelle jo jonkin aikaa katseltuani sitä nyt muutaman kuukauden. Kello löi melkein seitsemää, tiesin että pimeä laskeutuisi tunnin päästä, ystäväni tiesi että vuorelle kiipeäminen kestäisi tunnin ylös ja toisen alas. Lähdimme silti.

Vuori itsessään on todella kaunis. Metsävyöhyke, vaaleaa kalliota, kivikkoa, ruohomättäitä. Kiipeilymielessä nämä kaikki eivät ole yhtä kauniita: metsä tiputtaa rinteille liukkaita syksyn lehtiä ja osa valkoisista kivenlohkareista on irtonaisia ja muodostaa villejä ansoja ylös haluaville. Pienet kivet lipesivät jalkojen alla kun kiipesimme jyrkkää polkua ylös. Rinne muuttui vaikeammaksi mitä ylemmäksi pääsimme, en uskaltunut katsoa alas etten menettäisi tasapainoani. Hain turvaa niukasta kasvillisuudesta ja pyyhin multaisilla sormilla hikeä otsalta. Hullu Serkku sanoi myöhemmin, että kiipesin hyvin ensikertalaiseksi. Totta puhuen, en uskaltunut jäädä hetkeksikään paikalleni rinteeseen lepäämään, sillä pelkäsin valuavani alas jos vauhti yhtään hiljenisi.

Vaikka kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, selvisimme reissusta onnellisesti naarmuitta. Alas tosin tultiin pelkässä kuunvalossa, joka jossain muussa tilanteessa olisi saattanut olla todella romanttista. Nyt kuitenkin siristelimme silmiämme yrittäessämme selvitä kompastumatta alas valitsemaamme polkua, oksat takertuivat hiuksiin, kivet lipesivät alta ja juuret virittyivät maahan valmiiksi kamppaamaan huolimattoman kulkijan. Jokainen kuun säde oli kiitoksen arvoinen.

Alhaalla painelimme suoraan ensimmäiseen majataloon. Kiipeilykaverini päätti ehkäistä mahdollisen vilustumisemme, jonka hikisenä tuulisella vuorella heiluminen helposti aiheuttaisi. Niinpä hän tilasi kaksi snapsia ja kehotti juomaan pohjanmaan kautta. Tyhjennän lasin ja vääntelen epäuskoisena naamaani, olen juuri juonut myrkkyä. Kotitekoinen 50% viina on jopa Nanosta pahempi haaste.