Ljubljana 20 let's go astetta

Bograc eli riistaa, sikaa ja nautaa, perunoita, sipulia, valkosipulia ja mausteita.

Arpa toi tiimiini Majan (vasemmalla) ja Jozin (oikealla) ja kolme muuta poikaa.

Ruokaan ei Ivanin onneksi tullut vihanneksia.

Huisia, että viime kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi!

Maaliskuu meni siis gradupainissa ja koti-Suomessa lomalla, huhtikuu on kulunut kai ennen kaikkea hämmentyneissä ja sekavissa fiiliksissä. Vain muutama päivä Sloveniaan palaamisen jälkeen Ison Reissun suunnitelmat menivät jälleen kerran uusiksi. Ivan ei onnistunut saamaan Work&Holiday-viisumia Uuteen-Seelantiin ja koko matkan budjetointi pojan osalta paukkui puhki. Muutama päivä eri vaihtoehtoja ja turhautuneita tunteita vaihdettuamme päätimme vihdoin, että yhteinen reissu typistyy heinäkuuksi jenkeissä. Siitä eteenpäin jatkan yksin.

Tätä ajatusta sulatellessani kulutan nyt päiväni lukemalla graduartikkeleita ja iltaisin jatkamalla harrastusten parissa: tanssi ja kielet ovat säiden lämmettyä saaneet kaverikseen lenkkeilyn.

Viime viikonloppuna vierailimme maan itäosissa Lendavassa Leo-vuositapaamisessa (Ivan on jäsen) ja muun muassa kokkasimme arvalla vedetyissä ryhmissä bograč-lihapataa avotulella. Ryhmähenki oli lämmin ja päivä mukava. Kaiken kaikkiaan viikonloppu kylpylähotellissa ventovieraiden kanssa on menestys. Vaikka Leo ei ehkä kaikista omin järjestöni olekaan, oli silti piristävää tavata uusia ihmisiä ja sosiaaliset leot ovat siihen tarkoitukseen varsin passeli ryhmä.

Jos vielä säästä puhutaan, niin kerrottakoon sen verran että kelit ovat todella lämmenneet kuluneen viikon aikana niin paljon että farkut tuntuvat tuskaisilta. Elohopea on kohonnut useana päivänä 20 asteeseen, ja sainpa on vähän väriäkin pintaan lenkkeillessäni toissapäivänä hihaton toppi päällä. Kevättakkikausi jäi kahteen viikkoon ja seuraavaksi täytynee jo hankkia joku mekko. En pane pahakseni, vaikka osa minusta kovasti kaipaakin tulvavesiä.

Patty cake!

Kääk. Gradun palautukseen on kahdeksan päivää, ja tämä aikataulu pitkälti määrittää näiden päivien tahdin. Paljon mitään ei siis ole ehtinyt tapahtua word-tiedoston ulkopuolella, ja vaikka mielelläni kertoisinkin työn etenemisestä ja ongelmista, säästän teidät siltä.

Sen sijaan liitän videon, jonka kuvasimme edellisellä tanssitunnilla. Videolla tanssii opettajaparimme viimeksi opettelemaamme kuviota. Ja heh, kuten videolta kuulee, opettajamme pitää tunnit englanniksi. Vain ja ainoastaan siksi että kurssilla on yksi mamu. Kun opettaja ilmoitti opetuskielestä ja sen syystä ensimmäisellä tunnilla, nostin käteni pystyyn virheen merkiksi ja pyysin muulta luokalta anteeksi virnistellen, puna poskilla. "They hate you already", kiusasi Ivan. Joka tapauksessa kaikki tanssikaverini (swingissä on tapana vaihdella partnereita) ovat olleet hyvin mukavia. Yhteinen kielemme on kuitenkin rytmissä one-two, three-four, rock step, patty cake!

Ikävän kiedon tanssiin, sen puen sanoiksi vieraalla kielellä

Eilen alkoi vihdoin sloveenin alkeiskurssi. Ensimmäisen oppitunnin asiat olivat jo tuttuja, olenhan täällä rampannut kohta neljä vuotta ja perustervehdykset ovat tarttuneet kulkijaan väkisinkin. Joka tapauksessa on kiva, että vihdoinkin saa jotain omaa. Lähden kotoa ja menen sinne, minne vain minulla on asiaa. Minullakin on oma elämä.

Toinen oma pieni herkkuni on satunnaiset tapaamiset naapurikahvilassa tuttujen tyttöjen kanssa. Kyse ei ehkä vielä ole syvästä ystävyydestä, mutta varmasti ainakin molemmin puolisesta hyödystä. Tyttö, jonka aikanaan tapasin Ivanin kautta, otti yhteyttä hiljattain ja pyysi tapaamista, sillä hän halusi virkistää nuupahtanutta englannin kielen taitoaan. Tapaamiseen hän toi mukanaan pari muuta vanhaa tuttua, ja vietimme erinomaisen illan jutellen niitä näitä. Sovimme tapaavamme viikoittain englannin opiskelun merkeissä. Olen iloinen saadessani seuraa - erityisesti tyttöseuraa - mutta nautin tapaamisista paljon myös siksi, että seura on hauskaa ja sydämellistä. Varmuuden vuoksi kutsun tapaamisia silti vielä enkun tunneiksi - muutaman tapaamisen jälkeen ei vielä uskalla sanoa onko kyse molemminpuolisesta sydänystävyydestä.

Omat jutut ovat ihania, mutta ei kuitenkaan sillä että yhteisessä elämässä olisi jotain vikaa. Aloitimme viime viikolla swing-tanssikurssin ja kerta kaikkiaan rakastan sitä! On huumaavaa iskeä yksinkertaisia askeleita Elviksen ja muiden sankareiden tahtiin, pyörähtää yhteen suuntaan, horjahtaa toiseen, ja ottaa kiinni taas perusaskeleessa. Toisekseen tietty rakastan sitä, että minulla on joku joka haluaa lähteä kanssani kurssille, ja jopa pysyy minua paremmin tahdissa. Tanssimamme Six Count on helpotettu versio tunnetummasta lajikaveristaan Lindy Hopista, mutta sovimme jo opettelevamme senkin. Eipä tarvi sitten valssata häissä.

Nyt kun menee jo paremmin, uskaltaa myöntää että välillä on myös vaikeampaa. Ensimmäisinä viikkoina koti-ikävä purskahteli kyyneleiksi kesken kaiken astioita tiskatessa ja milloin missäkin, kaipuu tuntui isona möykkynä vatsan pohjassa. Ei voi sanoa, että tuosta ikävästä olisi jotenkin päässyt yli, mutta ehkä sitä pystyy nyt jo paremmin käsitellä. Tätäkin kirjoittaessani tirautin vain ihan vähäsen. Teitä kaikkia on kova ikävä.

Koitin tuoda talven, mutta kevät voitti silti

Takapiha viime viikolla

Viime viikolla talvi tulla tömähti sisään ovista ja ikkunoista. Lunta on tullut täällä tänä talvena muutaman kerran aikaisemminkin, välillä rajummin, välillä heikommin. Nyt talvi ryöpsähti päälle kuin ruokaan kaatunut kokonainen suolapurkki.

Takapiha tällä viikolla

Sankin lumisade alkoi viime viikon torstaina. Se taukosi välillä, alkoi uudestaan perjantaina. Silmämääräisesti lunta tuli yhteensä parikymmentä senttiä. Lauantai-iltana sade alkoi taas. Lunta tuli jo ensimmäisen neljän tunnin aikana toiset 20-25 cm ja viimeistään tässä vaiheessa maa vaipui kaaokseen. Pääkaupunkiin vievä moottoritie suljettiin sekä itä- että länsisuunnassa, suurin kansallinen jalkapallopeli peruttiin. Tiet, pihat, puistot, parkkipaikat, jalkakäytävät ovat kaikki samaa valkoista massaa: kuin kahlaisi pohkeisiin asti ulottuvassa raskaassa vaahdossa. Näin ihmisiä putsaamassa autojaan sateenvarjoilla ja pihaharjoilla, sillä lumivarusteita on harvalla. Päätimme valita taksin kotiin elokuvista, Ivan sanoi ennen autoon hyppäämistä toivovansa, että kuskillamme on talvirenkaat.

Valitettavasti lumikaluston puute pätee myös kaupungin viranomaisiin. Suomessa lunta tulee aina ja varmasti, ja raskaskalusto on sen mukaista. Katastrofia ei koskaan ehdi syntyä. Ljubljanassa lumiauroja on harvakseltaan - eihän lunta yleensä tule kuin muutaman kerran talvessa, ja usein ehtii sulaa pois ennen kertymistä kinoksiksi. Nyt lunta tuli ennätysmäisesti, eikä edes pääkaupungin suurimpia väyliä ehditty aurata ennen kuin niille jo kertyi uusi 10cm. Kotiportailla lunta odotti kymmeniä senttejä, kinoksissa yhdet ainokaiset, uuden lumen jo uuvuttamat jäljet. Oli parasta odotella kotona että kaaos menee ohitse.

Ihmiset sanovat, etteivät muista koskaan nähneensä tällaista talvea. Uutisissa kerrotaan Sloveniassa olleen yhtä paljon lunta viimeksi vuonna 1999. Vitsailen tutuille, että toin mukanani talven koska halusin oloni kotoisaksi.

Tällä viikolla aurinko kuitenkin alkoi paistaa. Herään aamuisin ja näen räystäistä tippuvat pisarat. Takapihan lumi hupenee silmissä ja lumen alta paljastuva ruoho alkaa tuoksua. Lasitettu terassimme lämpenee kuin kasvihuone konsanaan, ja roskat voi jo viedä ulos t-paitasillaan. Yhtäkkiä alkaa kevättää.

Lauantairakkautta

Jos edelliset tekstit ovat pyörineet juhlapäivien ympärillä, nyt on aika tasapainottaa saldoa arkikertomuksella. Tänään lauantaina on ihanan perinteinen vapaapäivä. Viikon työt on tehty, varsinaista ohjelmaa ei ole eikä edes kukaan (suomalaisen näkökulmasta supersosiaalisista) slovanialaisista kavereista ole tulossa käymään. Gradukin on edistynyt ja vaikka olen hieman omasta aikataulustani jäljessä, päätin kuitenkin ottaa viikonlopun levon kannalta.

Nyt asunto on siivottu, kylppärissä tuoksuu puhdas pyykki ja keittiöstä kuuluu ruoanlaiton ääniä. Lauantai on aina ollut minulle parhaimmillaan perheen kesken vietettynä, kun kaupasta on haettu tuoretta patonkia ja kotona on hoidettu rauhassa sellasia askareita, joihin ei viikon kiireissä ehdi paneutua. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa lähelle sitä fiilistä uudessa kodissa. Onnellisuuteen ei tarvita ihmeitä.

Ps. Kuten kuvasta näkyy, kerrossänky on saanut väistyä uuden tulokkaan tieltä! Onnellisuus on myös hyviä yöunia.

Karnevaalin taikaa: Živijo Pust!

Suomessahan laskiaista värittää ennen kaikkea laskiaispullat ja mäenlasku. Todellisuudessa tällä pakanallisella, sittemmin kirkollisella juhlalla ei ollut alunperin mitään tekemistä lumisten kukkuloiden kanssa. Muistan jostain lukeneeni, että laskiainen on saanut nimensä paastoon laskeutumisesta: juhlasta alkaa pääsiäistä edeltävä paaston aika. Etelä-Euroopassa sama juhla tunnetaan nimellä karnevaali (carne vale = ilman lihaa).

Katolisessa Sloveniassa laskiaiskarnevaalilla on myös ennemmin pakanallinen kuin kirkollinen painotus. Karnevaalia vietetään talven poiskarkoittamiseksi. Juhlia järjestetään sekä isoissa kaupungeissa että pienissä kylissä, ja peruskaava on kaikissa sama: naamiaisasu sekä paljon ruokaa ja juomaa. Juhlien ajankohta vaihtelee paikkakunnittain: ensimmäisistä karnevaaleista uutisoitiin jo laskiaisviikonloppuna, viimeisistä laskiaistiistaina. Ja todella, kyläkohtaiset juhlat ovat niin suosittuja, että niistä ja niiden parhaista naamiaisasuista uutisoidaan televiossa.

Ivanin kotikylän Žirjen karnevaali järjestettiin laskiaistiistaina. Juhlan valmistelut olivat alkaneet jo edellisellä viikolla: kylän pojat sopivat yhdessä päivästä, juhlapaikasta ja -ajasta. Kylän keskusaukiolle (siihen ainoaan kohtaan, jossa kylän läpi kulkeva tie vähän levenee) vietiin kotitekoinen mainos: tervetuloa kaikki nuoret ja vanhat. Pojat askartelivat yhdessä myös perinteisen karnevaalimiehen, vanhaan pukuun täytetyn olkiukon, jolla oli jaloissaan hienot kengät ja päässään vanha olkihattu. Kylän perinteeseen kuuluu myös laittaa ukolle sopimattoman kokoinen sopimaton uloke. Tästä ymmärrätte lisää kun katsotte alla olevasta linkistä videon.

Juhlapäivänä kokoonnuimme kaikki samaiselle keskusaukiolle. Olimme valinneet Ivanin kanssa klassiset naamiaisasut, Ivan esiintyi uhkeana naisena ja minä laitapuolen miehenä. Paikalle kertyi pian myös muuta porukkaa ja melu alkoi kasvaa. Meksikolainen soitti haitaria, mies hellehatussa trumpettia, villimies yhtä kitaraa ja koiraperheen isä toista. Koiria oli todella koko pesue: yksi kylän perheistä oli hankkinut sekä vanhemmille että 12- ja 24-vuotiaille lapsille samanlaiset koira-asut. Näin sivuhuomiona sanottakoon, että oli uskomattoman hienoa, että perheen pojat mukisetta pukeutuivat yhtäläiseen asuun vanhempiensa kanssa.

Kun porukkaa oli koolla tarpeeksi, lähdimme soitto ja laulu seuranamme kiertämään taloja. Pysähdyimme ensimmäisen talon olohuoneessa, jonka musiikki ja yli kymmenhenkinen iloinen joukko täytti riemuisasti. Pöydällä oli tarjolla naposteltavaa ja kotitekoisia snapseja, ja musiikin lomassa jatkuvasti joku huusi "Živijo Pust", "Terve karnevaali". Pysähdys kesti kymmenen viisitoista minuuttia, jonka jälkeen siirryimme seuraavaan taloon ja sama kaava toistui. Talojen emännät tarjoilivat kiertäjille lihaa, leipää, juustoa, sekä viiniä tai muuta kotitekoista juomaa. Monessa talossa oli myös tarjolla perinteisiä slovenialaisia laskiaisherkkuja, aprikoosihillolla täytettyjä ja tomusokerilla päällystettyjä munkkeja. Soitto ja laulu jatkuivat taukoamatta, ja joukkomme kasvoi taloja kiertäessä pian yli 20 henkiseksi. Vierailimme useissa keittiöissä, olohuoneissa ja autotalleissa, sekä useissa taloissa myös erityisessä juhlahuoneessa, jolla ei useinkaan ole muuta tarkoitusta kuin toimia erinäisten juhlien tapahtumapaikkana. Tapana on myös, että talot antavat juhlaseurueelle jotain mukaanviemistä, kuten kananmunia, lihaa, mehua, viiniä tai rahaa. Toimeen osoitetut kylän pojat keräsivät saalista punottuihin koreihin, ja kävivät välillä tyhjäämässä niiden sisältöä viimeiseen juhlapaikkaan.

Juhlan luonteenseen kuuluu, että jokaisessa kylän talossa vieraillaan. Seurueemme kiersi yhteensä 27 kotia, ja keräsi muun muassa noin 50 makkaraa, yli 140 kananmunaa, 20 pulloa viiniä ja 340 euroa käteistä. Lopulta kyläläiset kokoontuivat viimeiseen taloon, joka oli sovittu pääjuhlapaikaksi. Karnevaalin järjestäneet pojat kokkasivat kerättyä ruokaa ja jakoivat sitä pitkien pöytien antimiksi. Pöydät notkuivat viiniä ja iloinen soitto ja juttelu jatkoi pitkälle yöhön.

Seuraavana päivänä pieni joukko kyläläisiä kokoontui vielä kerran yhteen ja poltti karnevaalimiehen tien laidassa.

Jos musiikki, naamiaisasut ja karnevaalimiehen uhraaminen eivät karkoittaneet talvea, niin ainakin sen teki kyläläisten uskomattoman lämmin yhteishenki. Sanaakaan ymmärtämättä jopa kylän vieras tunsi olonsa kotoiseksi riemuisassa karnevaalijoukossa.

Katso video oheisesta linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=AWuMAcAjecc 

France Prešeren

Tänään on kansallinen vapaapäivä. Juhlan aihe on se kuuluisa runoilija, jonka nimeä en tänne tullessani tiennyt. Otinpa siis asiakseni kysellä paikallisilta mitä he osaavat kertoa minulle tästä patsaaksikin ikuistetusta miehestä.

Runomiehen nimi oli France Prešeren. Hän syntyi vuonna 1800, mikä oli helpottava tieto nuorille slovenialaisille historian tunnilla - ainakin jotain jäisi mieleen. Runoilija eli vain 48 vuotiaaksi: tänään 8. helmikuuta juhlitaan, hämmentävää kyllä, hänen kuolin- eikä syntymäpäiväänsä. Mihin hän kuoli, ei varmistunut vielä eilisen illanvieton aikana. Kuulemma hänellä oli ongelmia maksansa kanssa - kuulemma runoilija oli tuntenut myös juhlimisen salat.

Prešerenin suurimpiin saavutuksiin kuuluu Slovenian kansallislaulun sanoittaminen. Laulun kirjoituksen aikaan Slovenia oli vielä osa Itävallan keisarikuntaa, ja kansallismielisen sanoituksen esittäminen Wienissä johti taistoon Itävallan palveluksessa työskentelevän maanmiehen kanssa. Sensuroijan nimi oli Miklošič, jonka tarkoittaa suutaria. Tekstinsä korjailusta suivaantuneena kynäilijä kirjoitti toisen tarinan. Siinä taiteilija maalaa taulun, jonka hän vie yleiselle paikalle nähtäväksi, torille, missä monet ihmiset kulkevat sen ohi ja voivat ihastella sitä. Paikalle saapuu kuitenkin kengäntekijä, joka huomauttaa, että maalaukseen maalatun  miehen kengät eivät näytä oikeilta. Niinpä taiteilija korjauttaa maalausta, ja vie sen sitten takaisin paikalleen. Kengäntekijä tulee takaisin, ja sanoo nyt, että kengät näyttävät hyviltä, mutta miehen pohkeissa on jotain vikaa. Runo loppuu kysymykseen, vain kenkiäkö kengäntekijä kritisoi.

Poliittisten tarinoidensa lisäksi Prešeren kirjoitti kuuleman mukaan myös hyvin vulgaareja runoja. Illanviettoomme osallistuneen nuoren opettajan mukaan näitä ei kuitenkaan kouluissa opeteta.

Yleinen asenne runoilijaa kohtaan on seurueessamme hyvä. Nuoret ihailevat Prešerenin rohkeaa asennetta olla kansallismielinen, ja joku sanoo, että tahtoisi tutustua tarkemmin hänen teksteihinsä. Ehkäpä jonain päivänä tutustuun häneen itsekin paremmin, ja kerron teille lisää vaikkapa siitä runosta, jossa mies kiroaa pyhimyksen.