Viimeinen työpäivä tuli ja meni. Ostin läheisen kylän leipomosta pieniä herkkuja omalle toimistolleni ja muutamalla muulle jonka kanssa tuli kesän aikana vietettyä töissä aikaa. Pikkuleivokset olivat menestys ja maksoivatkin vain alle parikymppiä kun tilasin niitä noin 15 hengelle. Voi kunpa voisin tuoda niitä mukanani myös tuliaisiksi.
Samana päivänä saman tien kotiin päästyäni Hullu Serkku soitti ja lupasi viedä minut Ljubljanaan, jonne Ivan oli mennyt jo aikaisemmin päivällä. Kyydin ehtona oli kiipeäminen matkan varrella olevalle Nanos-vuorelle (1313 m). Suostuin, miksei, juna maksaisi ja kestäisi kaksi tuntia. Olin myös halunnut kiivetä vuorelle jo jonkin aikaa katseltuani sitä nyt muutaman kuukauden. Kello löi melkein seitsemää, tiesin että pimeä laskeutuisi tunnin päästä, ystäväni tiesi että vuorelle kiipeäminen kestäisi tunnin ylös ja toisen alas. Lähdimme silti.
Vuori itsessään on todella kaunis. Metsävyöhyke, vaaleaa kalliota, kivikkoa, ruohomättäitä. Kiipeilymielessä nämä kaikki eivät ole yhtä kauniita: metsä tiputtaa rinteille liukkaita syksyn lehtiä ja osa valkoisista kivenlohkareista on irtonaisia ja muodostaa villejä ansoja ylös haluaville. Pienet kivet lipesivät jalkojen alla kun kiipesimme jyrkkää polkua ylös. Rinne muuttui vaikeammaksi mitä ylemmäksi pääsimme, en uskaltunut katsoa alas etten menettäisi tasapainoani. Hain turvaa niukasta kasvillisuudesta ja pyyhin multaisilla sormilla hikeä otsalta. Hullu Serkku sanoi myöhemmin, että kiipesin hyvin ensikertalaiseksi. Totta puhuen, en uskaltunut jäädä hetkeksikään paikalleni rinteeseen lepäämään, sillä pelkäsin valuavani alas jos vauhti yhtään hiljenisi.
Vaikka kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, selvisimme reissusta onnellisesti naarmuitta. Alas tosin tultiin pelkässä kuunvalossa, joka jossain muussa tilanteessa olisi saattanut olla todella romanttista. Nyt kuitenkin siristelimme silmiämme yrittäessämme selvitä kompastumatta alas valitsemaamme polkua, oksat takertuivat hiuksiin, kivet lipesivät alta ja juuret virittyivät maahan valmiiksi kamppaamaan huolimattoman kulkijan. Jokainen kuun säde oli kiitoksen arvoinen.
Alhaalla painelimme suoraan ensimmäiseen majataloon. Kiipeilykaverini päätti ehkäistä mahdollisen vilustumisemme, jonka hikisenä tuulisella vuorella heiluminen helposti aiheuttaisi. Niinpä hän tilasi kaksi snapsia ja kehotti juomaan pohjanmaan kautta. Tyhjennän lasin ja vääntelen epäuskoisena naamaani, olen juuri juonut myrkkyä. Kotitekoinen 50% viina on jopa Nanosta pahempi haaste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti