Olen kaivannut sinua, aurinkoni

Ensimmäinen aamumme uudessa kodissa oli valjennut ennen kuin itse heräsimme.

En tajunnut sitä vielä edes kun kahdeksan maissa lähdimme ulos, Ivan yliopistolle ja minä parin korttelin päähän pieneen leipomoon ostamaan aamiaista. Kerrostalon kivijalassa sijaitsevan leipomon tyttö ei puhunut englantia, joten ostin vitriiniä osoittelemalla jonkin pellavansiemenillä päällystetyn pitkon ja sämpylän, jonka päällä näytti olevan juustoa. Pitko osoittautui olevan hieman suolaista, pullamaista leipää. Nam. Paluumatkalla leipomosta poikkesin pieneen kahvila-baariin nappaamaan latten, kun kahvinkeitin oli vielä kaupassa. Kahvilan tyttö puhui jo englantia, mutta ei selvästikään pitänyt asiakkaista. Tito katseli meitä seinältä kun sain maitokahvini (bela kava) ja ihmettelin itsekseni kuulinko väärin kun yrmynaama sanoi hinnaksi yhden euron.

Kotiin kävellessäni kohti ymmärsin yhtäkkiä, etten ollut nähnyt näin valoista aamua kuukausiin. Vaikka taivas oli pilvessä, valo tuntui totta vie mukavalta. Kevät tulee täällä aikaisemmin, ja mieli kevenee sitä mukaa. Ekan päivän fiilis oli aika mukava (eikä ainoastaan siksi että pilvien takana nauroi aurinko).

Seuraava pysäkki

Ljubljana. Ensikertalaisella menee kieli solmuun yrittäessä lausua ääneen pienen pääkaupungin nimeä. Kaupunki, joka on kuuluisa muun muassa kukkulan päällä lepäävästä linnastaan ja kolmesta sillasta, jotka vieretysten ylittävät kaupungin läpi risteilevän Ljubljanica-joen. Kaupunki, jonka keskustaa vartioi kuuluisa kuollut runoilija, jonka nimeä en edes tiedä. Kaupunki, jossa Paolo Coelhon Veronica päätti kuolla muttei kuollutkaan. Kaupunki, jossa minulla on asunto, jossa on kerrossänky. Kaupunki, jossa odottaa seuraava uusi alku.

Uudet alut ovat ihania ja niin täynnä mahdollisuuksia, että sydän meinaa pakahtua. Ainut ikävä puoli niissä on, että niihin aina raahaa mukanaan oman vanhan itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Niinpä juoksija minussa odottaa suuren Tivoli-puiston tutkimista, kieliharrastaja sloveenin alkeiskurssia ja herkuttelija jokirannan kahvilan unikonsiemenleivonnaisia. Ja vaikka tyttöystävä minussa odottaakin kerrossängyn vaihtamista parisänkyyn, kirotut levottomat jalat suunnittelevat jo matkoja Kroatian punamultaisiin rannikkokaupunkeihin ja itsenäisyysmaljan nostamista Prištinassa.

Ehkä tämä uusi alku sisältää kuitenkin myös jotain oikeasti uutta. Pysähdyn.

Jospa tällä kertaa näkisi todella missä on, sen sijaan että näkisi missä kaikkialla muualla voisi olla. Tämän ei tarvitse olla viimeinen pysäkki, mutta ainakin hetkeksi uskaltanee pysähtyä täysin ja nauttia.