Matkustaja?

Milloinkaan odottanut Suomeen paluuta yhtä kovin.

Kuvia!

Laiskanlainen kun olen ollut, eivät kesän kuvat ole paljon päässet näytille. Nyt on aika korjata asia, eli tässä muutamia kuvia tutuista ja uusista jutuista!

Työmatkan varrelta. Vuoren seinämästä on lohjennut aikain saatossa paloja muodostaen sydänkuvion suoraan erään kylän yläpuolelle.

Vietin erään iltapäivän Triesten keskustassa. Paluumatkan Opicinaan asti kuljin vanhalla ratikalla. Trieste-Opicina raitiovaunu matkusti ensimmäisen matkansa vuonna 1902 ja on edelleen sekä paikallisten että turistien suosiossa. Reittiin kuuluu jyrkkä mäkiosuus, jonka nousemiseen ratikka tarvitsee ylimääräistä apua. Niinpä jokaisen nousun aikaan pieni resiina kytketään ratikan taakse antamaan lisäpuhtia. Tuona iltana kuljettamamme oli puheliaalla tuulella, ja pysäytti ratikan kesken matkan hypätäkseen hetkeksi ulos juttelemaan vastaantulevan ratikan kuljettajan kanssa. Viva la Italia.

Triesten kuuluisa vanha piazza Unita.

Trieste sijoittuu Adrianmeren rantaan ja nousee ylös läheisille kukkuloille. Vuosisatojen ajan kaupunki on ollut merkittävä kohde monille kaupankäyjille ja hallitsijoille.

Slovenian pääkaupunki on pieni mutta sympaattinen. Myös pöllömuori ja -vaari vierailivat Ljubljanassa.

Lauran lehmänaapuri hengailee aitauksen ainoan puun varjossa..

Dolina Glinšičen vesiputous

Novo Mesto eli Uusikaupunki sijoittuu joen varrelle. Aluetta kehutaan kovasti, mutta matkalaiset eivät juurikaan huomanneet erityistä merkillepantavaa, vaikka kaupunki ihan nätti onkin.

Piran on yksi Slovenian harvoista rantakaupungeista. Hiekkaa ei ole, mutta turisteja riittää silti. Kaupunki on kuuluisa kapeista kaduistaan, eikä rantabulevardikaan ole hullumpi.

Škocjanske jamen eli läheisten luolien ympäristössä on upeat maisemat.

Tämä kuva on Povirista. Se uusi paloauto, tiedättehän.

Oma maajussi paras jussi.

Kesäpäivän seisauksen aikaan joka talon portin pieleen kiinnitetään niityltä kerätty kimppu pitämään poissa pahat henget. Saman iltana jonkin pellon laitaan on iskettävä tuore oksa, jotta kesän sadosta siunautuisi hyvä.

Puutarha ei koskaan lakkaa ihastuttamasta.

Bongaa kissa!

Tie kylään. Tien varrella kasvaa muun muassa valtavia saksanpähkinäpuita ja pottuja.

Päikkärit on kivemmat kaverin kanssa.

Näin mummu opetti laittamaan metsämansikat. Me teimme samallalailla, ja mansikkaolki oli hieno kunnes Ivan tiputti sen lattialle.

Kesän alussa pihakatoksen ruusu kerskaili komeudellaan

Rajat auki! Hanat auki!

Ajatuksia liikkuvuudesta.

Suomi sijaitsee maailman laidalla. Maantieteellisen ydin-periferia-mallin mukaisesti Suomi on periferiaa, kaukana keskuksista. Taloudellisen ydin-periferia-mallin mukaan Suomi on semi-periferia, koska tuotanto on jokseenkin yksipuolista, ja osa tuotannosta (metsäteollisuus) on alkutuotantoa.

Maantieteellisesti Suomi on turvallinen maa. Se sijaitsee keskellä mannerlaattaa, eli tuhoisista maanjäristyksistä ei ole pelkoa. Suomessa ei myöskään ole hyökyaaltoja, hirmumyrskyjä, maanvyörymiä tai vaarallisia tulvia. Joskus pimeinä talviaamuina kuitenkin mietin, ovatko ihmiset riskialueilla onnellisempia. Taivaan täydeltä tulee räntää, on kylmää ja märkää eikä kukaan katso silmiin. Vaihtaisivatko ympärivuotiseen auringonpaisteeseen tottuneet ihmiset ilmastonsa tähän hyytävään turvallisuuteen, vai jäisivätkö he sittenkin kotiin, vaikka naapurissa köhii pieni tulivuori?

Suomessa on maabrändiryhmän ponnistuksista huolimatta vain rajallinen määrä turisteja. Suomessa nähdään vähän ulkomaalaisia, ja niitä jotka sinne eksyvät, onnitellaan hienosta ja eksoottisesta valinnasta. Lomailijat ovat kuitenkin eri asia kuin pysyvästi Suomeen muuttavat ulkomaalaiset. Maahanmuuttajat, mamut, kalskahtavat vaarallisesti suomalaisten korvissa. Suomalaiset eivät kuitenkaan ymmärrä, että sijainti maailman laidalla itse asiassa pitää maahanmuuton varsin kohtuullisissa rajoissa. Niiden, jotka valittavat ulkomaalaisista, tulisi enemminkin olla vain tyytyväisiä siihen, että maahanmuuttajia on näinkin vähän.

Minä ylitän joka päivä Slovenian ja Italian rajan työmatkallani. Minua ei ole koskaan pysäytetty. Vasta täällä olen oppinut ymmärtämään, mitä Schengenin sopimus todella tarkoittaa. Kukaan ei kysy passiasi, kun vaihdat maata yhtä helposti kuin radiokanavaa. Ja vapaa liikkuvuus todella liikuttaa ihmisiä. Rajalla näkyy paitsi slovenialaisia työmatkalaisia, myös kaikenkarvaista raskasta liikennettä, unkarilaisten perheautoja ja saksalaisia asuntovaunuja. Aamuisin rajan läheiset huoltoasemat ovat täynnä linja-autoja, joista nousee väsyneen näköisiä romanialaisia. Romania ei täysimääräisesti noudata Schengenin sopimusta, mutta saa toki silti EU-maana kuljettaa kansalaisiaan vapaasti muihin EU-maihin. (Alle kolmen kuukauden oleskelua varten toisessa EU-maassa tarvitaan ainoastaan voimassaoleva henkilötodistus.)

Olen usein aamuisin huoltoasemalla Sezanassa odottamassa kyytiäni Triesteen, ja voin samalla tarkkailla Italiaan suuntaavia matkalaisia. Toiset lähtevät lomalle, toiset etsimään parempaa elämää. Italia on kuuluisa maa, Etelä-Euroopan Amerikka, jonne monet haluavat.

Myös Sloveniassa on hyvä ilmasto ja sillä on hyvä sijainti. Se on kuitenkin pieni, nimetön ja maineeton maa. Kukaan ei ymmärrä haluta sinne. Vähän niin kuin turvalliseen periferia-Suomeen.

Dolina Glinščice - Paratiisilaaksossa

Italian ja Slovenian rajan tuntumassa, Val Rosandran laaksossa, on pieni kylä. Slovenialaiset tuntevat saman alueen paremmin nimellä Dolina Glinščice – lisäksi paikalliset italialaiset käyttävät yksinkertaisesti alueesta nimitystä Dolina. Miksi laaksoa sitten ikinä kutsuukin, sen vetovoima on kaikille sama. Aurinkoisina päivinä kapea kylänraitti täyttyy autoista, joiden matkustajat hamuavat virkistymään. Kylän perukoilta löytyy suora pääsy laakson keskellä virtaavaan matalaa jokeen, jonka kylmä vesi herättää kuumimmassakin paisteessa. Joen vartta kulkee kivinen polku, joka johdattaa puiden varjossa joen törmille. Lapsiperheet pysähtyvät ensimmäisille kalliolle ja päästävät pienimmät kahlaamaan viileään veteen. Polku jatkuu metsikössä, risteilee ylös ja alas, saa välillä vierelleen äkkijyrkän reunan ja kuljettaa seikkailunhaluiset etsijät kauemmas tavallisimmista sunnuntaiuimareista. Olemme kävelleet parisenkymmentä minuuttia lievää nousua, kunnes pojat viimein pysähtyvät. Edessä näkyy elegantti, vähävetinen vesiputous. Tästä kohtaa matka jatkuu suoraan alas. Laskeudumme jyrkkää kivistä rinnettä kukin tyylillään, ainoana tyttönä kesämekossa ja sandaaleissa saan osakseni monta huolehtivaa vilkaisua. Hiki otsalla ja pohkeet hellinä pääsemme vihdoin alas putouksen luo. Vesi laskeutuu kalliota pitkin luonnonaltaaseen, joka on tarpeeksi syvä aikuistenkin uida. Hengähdämme hetken kalliolla ennen kuin pulahdamme kylmään veteen. Putous ei ole voimakas, joten voimme uida ylhäältä putoavan kirkkaan vesivirran alle. Aurinko paistaa pilvettömällä taivaalla, ja ympärillä avautuu karun kaunis luonto. Laitan silmät kiinni ja hengitän raikasta ilmaa. En haluaisi olla missään muualla.

Myöhemmin kaivamme repusta mehua ja evästä, lisäämme hieman aurinkorasvaa ja palaamme hiljalleen samaa reittiä takaisin. Ensi kerralla päätämme ottaa mukaan vain välttämättömät uimavarusteet, jotta voimme tavaroiden kastumista pelkäämättä vaeltaa hiljaista joenuomaa pitkin takaisin kylään.

Maalta sinä olet tullut ja maalle sinä olet aina palaava?

Kesäkuussa oli jo kirsikoita, vadelmia, viinimarjoja, salaattia, perunoita, porkkanoita, punajuuria, sipuleita ja herneitä. Näin naapurin miehen kantavan ämpärissä valtavia kesäkurpitsoja, ja paistoin itse pannulla suikaleita vähän pienemmistä herkuista. Rakastan talon emännän keittiöpuutarhaa, joka tarjoaa joka päivä tuoretta, luomukasvatettua satoa. En ehkä rakasta puutarhan hoitamista yhtälailla, varsinkaan siksi, että täällä eivät pidä paikkaansa kiinalaiset sananlaskut. Kaikista tärkeintä on kyllä puutarhanhoito, mutta se on sitten myös todella tärkeää. Siitä huolimatta seison usein töiden jälkeen kasvimaalla housut ja kengät mullassa kasteluletku kädessä. Yritän antaa parhaani, palveleehan puutarhakin minua.

Pihan ulkopuolelta löytyy myös aarteita. Läheisen pellon laidassa kasvaa metsämansikoita. Pujotimme niitä oljenkorteen niin kuin mummolassa oli tapana kesäisin tehdä. Tähän aikaan puissa odottavat poimimista aprikoosit ja persikat, ensi kuussa kypsyvät viinirypäleet. Harvensimme kuistin yllä kasvavaa viiniköynnöstä, jotta sadosta tulisi mehukkaampi. Odotan innoissani myös luumujen kypsymistä, ehkä löydän jostain perunajauhoa ja voin tehdä kiisseliä.

Parasta maalla asumisessa on luonto ja eläimet. Olen löytänyt pihamaalta jo kaksi neliapilaa ja ennustanut tulevien lasten määrää piharatamoiden suonista. Eräänä päivänä traktorivajasta löytyi kissanpentu, joka sai nimekseen Nash the Cat. Ehdin jo innostua, mutta muutaman päivän huolenpidon jälkeen kissa lahjoitettiin yhden tallitytön isoäidille. Lenkkipolulla olen nähnyt jo useamman peuran ja yhden villisian.

Sää oli kesäkuussa usein sateinen ja ukkostakin saatiin, mutta lämpötila pysyi silti jatkuvasti yli 20 asteen. Heinäkuu toi mukanaan helteet, joista Suomi on jo kauemmin nauttinut. Viimeisen viikon mittaan mittari ei ole päiväsaikaan käynyt 30 asteen alapuolella, ja viikonlopulle on ennustettu kuumuuden aikaansaamia myrskyjä.

Välillä tuulee niin, että hame kirjaimellisesti nousee korviin. Maineikas Bora-tuuli (slov. Burja) aiheutuu vuorilta laskeutuvasta kylmästä ilmasta, puhaltaa parhaimmillaan yli 200 km/h. Tuulen vuoksi myös Motori Grandi on saanut eri rakennustensa välille umpinaiset kulkutunnelit. Nyt tuulesta ei kuitenkaan ole tietoa, mutta taivas aukeni heti kun pääsin autosta työpaikan portille. Onneksi tunnelit toimivat myös sateensuojana.

Kommunismin lapset

Viime perjantaina lähdimme maan itäpuolella Mariboriin syntymäpäiväjuhlille, ja yövyimme tuttaviemme luona maalla maissipeltojen ja auringonkukkien keskellä. Koko seutu oli kertakaikkisesti ihastuttava. Majapaikkamme, sininen kaksikerroksinen tupa loisti loivassa rinteessä kukkien ja hedelmäpuiden keskellä kuin iloisessa sadussa. Talon naapuritontilla asustaa kymmenisen lehmää, jotka auringon paahtaessa ahtautuivat pihan ja pellon rajalla kasvavan valtavan tammen varjoon. Lehmien elämää tarkastellessamme söimme iltapalan ja kohotimme juhlasankarin kunniaksi lasilliset kuohuviiniä ennen lähtöämme kaupungin sykkeeseen. (Mariborissa, Slovenian toiseksi suurimmassa kaupungissa, on noin 100 000 asukasta.)

Keskustassa päädymme kellariin. Lauran tuttava on omistanut paikan jo 11 vuotta, ja ajan myötä hämärästä huoneesta kerrostalon pohjalla on muodostunut ystävien suosima ajanviettopaikka. Ensinäkemältä kellari vaikuttaa rähjäiseltä huoneelta, jonne joku on raahannut muutaman ajan pehmentämän nahkasohvan ja kuluneen matalan pöydän ehkä kortinpeluuta varten. Silmän tottuessa hämärään ympäriltä alkaa havaita myös yksityiskohtia. Seiniä kiertävät yksinkertaiset kapeat lautahyllyt. Hyllyillä jonottavat erilaiset tyhjät olut-, viski- ja vodkapullot, eikä kahta samanlaista ole. Joillain hyllyillä huojuu epäjärjestyneissä pinoissa vanhoja CD-levyjä, ja seinillä hyllyjen yläpuolella on mielenkiintoisia kuvia. Likaiset ja rispaantuneet tähtikuvioiset liput muistuttavat entisen Jugoslavian ja vanhan Slovenian ajoista ennen maan itsenäisyyttä. Punaisessa lipussa on sirpin ja vasaran lisäksi kommunismiprogandaa uhoava teksti ”Kaikki proletaarit yhdistykää!”.

Ikäiseni slovenialaiset nuoret syntyivät kommunistiseen Jugoslaviaan. Kommunismin aikaan kaikki oli erilaista. Monen mielestä ihmiset olivat silloin onnellisempia. Systeemi kun oli mikä oli, ei kaupasta saanut kaikkia mahdollisia kulutushyödykkeitä kuten nykyään, mutta ihmisillä oli silti tarpeeksi. Toiset koittivat viekkaasti hyötyä järjestelmän aukoista, kuten ne opiskelijapojat, kuljettivat salaa pieniä määriä farkkuja maahan rajan takaa Triestestä, ja myivät ne hyvällä voitolla. Farmarihousujen lisäksi kortilla oli myös kahvi, ja lähimpänä rajaa asuvat toimittivat sitä säännöllisesti syvemmällä sisämaassa asuville sukulaisilleen. Tapa on jäänyt elämään, ja edelleen tuttavien luokse kylään mentäessä on monilla kahvipaketti kainalossa.

Katse harhailee vanhaan kuvaputkitelkkariin, jossa pyörii Herrasmiesliiga. Television vieressä päätyseinän hyllykössä on isomonitorinen pc ja sellaiset kolmen CD:n vaihtajastereot, joita perheet ostivat vielä kymmenen vuotta sitten. Viereisellä seinällä roikkuu ilmakivääri. Lattialla pöydän alla on kanistereissa juomavettä. Seinään kiinnitetystä tyhjästä Pringles-purkista on tehty juomakuppisäilö, jonka pohjasta vetämällä saa uuden puhtaan muovimukin. Tyttöjen kuvia tässä poikamiesboksissa on myös paljon, ja yksi niistä on liimattu irvokkaasti kuppitelineen kylkeen.

Yhden sohvan takana kohoavat kunniakkaasti pahvista taiteillut hahmot. Steven Seagull esittää vakavanaamaista poliisia ja David Hasselhoff vanhaa kunnon Mitch Buchannonia. Minulle kerrotaan, että kuvat on yksitellen paloina printattu ja liimattu pahveihin. Chuck Norriskin olisi haluttu tänne, mutta Chuck Norrista ei voi printata.

Seinältä löytyy kuitenkin vielä muita sankareita. Ilmakiväärin alapuolella poseeraa Tito kuulemma tyypillisessä 60-luvun asennossaan kyynärpää pöydällä ja käsi leuan alla. Monet kiittivät töiden riittävyydestä tätä koko Jugoslavian sankaria. Toki järjestelmän luonteella oli oma osuutensa, sillä koska tehokkuus ei ollut tärkeää ja kilpailu ei pakottanut karsimaan kustannuksia, töitä riitti usealle. Kuulen, että Titon ansioksi luetaan myös perheiden suuren suuret kotitalot, joiden rakennus mahdollistettiin lainarahoilla, jotka alun perin oli saatu Yhdysvalloilta ja Neuvostoliitolta.

Isosta jääkaapista tarjoillaan olutta. Väkeä saapuu jatkuvasti lisää, ja pieneen kellarihuoneeseen on pian ahtautunut 12 synttärisankarin ystävää. Luulen, että kommunismin aikaan ihmisten onnellisuuteen vaikutti eniten sosiaalisuus. Kun työ tai menestyminen eivät voineet olla etusijalla, perhe ja ystävät sen sijaan olivat. Yhteinen ajanvietto oli tärkeää. Vaikka markkinatalous ja kapitalismin tuoma yksilöllisyys ja menestymisentavoittelu alkavat jo näkyä lähes joka alalla, on maassa edelleen rippeitä sosialistisesta järjestelmästä.

Tässäkin kellarissa toimii tuttu slovenialainen periaate: kaikki mikä on pöydällä on yhteistä.

Olisipa tuli irti

Eilen naapurikylään tuli uusi paloauto, jota kaikki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, lähtivät katsomaan. Auton julkistamistilaisuus järjestettiin kylän keskusaukiolla, jonne oli rakennettu pieni lava ja tuotu tuolirivejä katsojille. Pormestari puhui, ja paikallinen pappi siunasi sammutusauton vihmomalla sen päälle vihkivettä. Lähiseudulta oli saapunut paikalle vajaa parisataa ihmistä, ja kyläpäälliköt ottivat tilaisuudesta vaarin ja hoitivat samalla myös muita tärkeitä asioita. Ohjelmassa oli diplomien jakoa (muun muassa siistein kylä, kaunein pihatie ja parhaiten hoidettu puutarha). Lisäksi paikalla esiintyivät paikalliset nuoret: orkesteri, paraatilaiset ja vapaapalokuntalaiset. Tapahtuman kohokohta kirjaimellisesti leimahti, kun vanha autonrähjä sytytettiin tuleen pellon laidassa, ja uusi paloauto sai tulla paikalle pillit soiden ja esitellä pelastusarsenaaliaan.

Saman päivän iltana istuimme poikien kanssa syrjäisellä terassilla. Yksi ei ollut tullut päivällä lainkaan juhlapaikalle, ja naureskeli surumielisenä nyt tapahtuman järjestämistä. Ei täällä ole minkäänlaista kipinää, jonka voisi sammuttaa.

Kortesjärvellä oli nähty lentomuurahaisia.