Värikkäitä sadepäiviä Suomessa

Sateenvarjot törmäilevät toisiinsa hämyisillä kaduilla. Rämmin joka aamu yliopistolle joko luennoille tai kirjastoon, mutta sade ei yllättäen haittaa. Vaikka koko viikko on ollut harmaa, voin silti ihastella värikkäitä sateenvarjoja ja kumisaappaita. Kesä lämmittää vielä rinnassa, en ole ehtinyt ikävöimään Zirjeen takaisin kun alku on ollut niin vauhdikas. Rauhallinen hyvä olo ja rentouminen pysyvät kuitenkin mukana sen kummemmin niitä ajattelematta. Ivania toki on ikävä, onneksi kotona odotti McGregor.

Aloitin kesän ciao buongiornoista innostuneena italian alkeet. Ihan vaan harrastukseksi. Muuten kursseja ei kovin paljon olekaan (suhteellista, silti enemmän kuin useilla muilla).

En tiedä jatkanko blogia täällä myös syksyn. Miksei, ehkä Suomi-arjestanikin löytyy inspiraatioita (jos pystyn pitämään koulun aisoissa niin että luovaa aikaa jää). Ja niin tosiaan, jos ei jo käynyt selväksi, on kiva olla kotona.

Yksi kirjoitus kesältä puuttuu vielä, naputtelen sen tänne kunhan jaksan. Pysykää kuulolla.

Huippuhetkiä

Viimeinen työpäivä tuli ja meni. Ostin läheisen kylän leipomosta pieniä herkkuja omalle toimistolleni ja muutamalla muulle jonka kanssa tuli kesän aikana vietettyä töissä aikaa. Pikkuleivokset olivat menestys ja maksoivatkin vain alle parikymppiä kun tilasin niitä noin 15 hengelle. Voi kunpa voisin tuoda niitä mukanani myös tuliaisiksi.

Samana päivänä saman tien kotiin päästyäni Hullu Serkku soitti ja lupasi viedä minut Ljubljanaan, jonne Ivan oli mennyt jo aikaisemmin päivällä. Kyydin ehtona oli kiipeäminen matkan varrella olevalle Nanos-vuorelle (1313 m). Suostuin, miksei, juna maksaisi ja kestäisi kaksi tuntia. Olin myös halunnut kiivetä vuorelle jo jonkin aikaa katseltuani sitä nyt muutaman kuukauden. Kello löi melkein seitsemää, tiesin että pimeä laskeutuisi tunnin päästä, ystäväni tiesi että vuorelle kiipeäminen kestäisi tunnin ylös ja toisen alas. Lähdimme silti.

Vuori itsessään on todella kaunis. Metsävyöhyke, vaaleaa kalliota, kivikkoa, ruohomättäitä. Kiipeilymielessä nämä kaikki eivät ole yhtä kauniita: metsä tiputtaa rinteille liukkaita syksyn lehtiä ja osa valkoisista kivenlohkareista on irtonaisia ja muodostaa villejä ansoja ylös haluaville. Pienet kivet lipesivät jalkojen alla kun kiipesimme jyrkkää polkua ylös. Rinne muuttui vaikeammaksi mitä ylemmäksi pääsimme, en uskaltunut katsoa alas etten menettäisi tasapainoani. Hain turvaa niukasta kasvillisuudesta ja pyyhin multaisilla sormilla hikeä otsalta. Hullu Serkku sanoi myöhemmin, että kiipesin hyvin ensikertalaiseksi. Totta puhuen, en uskaltunut jäädä hetkeksikään paikalleni rinteeseen lepäämään, sillä pelkäsin valuavani alas jos vauhti yhtään hiljenisi.

Vaikka kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, selvisimme reissusta onnellisesti naarmuitta. Alas tosin tultiin pelkässä kuunvalossa, joka jossain muussa tilanteessa olisi saattanut olla todella romanttista. Nyt kuitenkin siristelimme silmiämme yrittäessämme selvitä kompastumatta alas valitsemaamme polkua, oksat takertuivat hiuksiin, kivet lipesivät alta ja juuret virittyivät maahan valmiiksi kamppaamaan huolimattoman kulkijan. Jokainen kuun säde oli kiitoksen arvoinen.

Alhaalla painelimme suoraan ensimmäiseen majataloon. Kiipeilykaverini päätti ehkäistä mahdollisen vilustumisemme, jonka hikisenä tuulisella vuorella heiluminen helposti aiheuttaisi. Niinpä hän tilasi kaksi snapsia ja kehotti juomaan pohjanmaan kautta. Tyhjennän lasin ja vääntelen epäuskoisena naamaani, olen juuri juonut myrkkyä. Kotitekoinen 50% viina on jopa Nanosta pahempi haaste.

Kuinka viikunoita syödään?

Näin opettaa appiukko: Etsi puusta iso viikuna. Sen tulee olla pehmeä ja turpea. Viikunan pohjassa olevan aukon on hyvä olla vähän laajentunut, siitä tietää että hedelmä on saanut tarpeeksi vettä. Jos aukosta kuitenkin näkyy nestettä, on oltava varovainen, sillä viikuna saattaa olla silloin ylikypsä eli käynyt. Löydettyäsi hyvän viikunan, halkaise se käsin kahtia. Syö hedelmän sisus suoraan kuorista, mutta jätä kuoret syömättä. Lopetettuasi syömisen katsele ympärillesi näkyykö anoppia. Jos ei, heitä kuoret kukkapenkin taakse. Jos näkyy, vie kuoret kompostiin.

Lomalla

Vaikka työpäivät täällä venyvät usein kymmentuntisiksi, olen kuin lomalla. Nukun hyvin, syön hyvin, en stressaa. Opiskelen huomaamattani sloveenia ja italiaa, käyn lenkillä ja katson elokuvia. Minulla on aikaa. Usein vielä perjantai-iltapäivänä en tiedä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Minulla ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Yhtäkkiä arkinen elämäni on täynnä tyhjää, ja minä rakastan sitä.

Jäljellä on kolme viikkoa. Odotan innolla myös kotiinpaluuta, palan halusta nähdä uudet ja vanhat perheenjäsenet sekä ystävät. Myös kouluun on kiva palata. Saan keskittyä kiinnostaviin aiheisiin, nyt kun lähes kaikki pakolliset kurssit on suoritettu. Lisäksi olen inspiroitunut uusista harrastuksista, ja päättänyt pyhittää niillekin aikaa koulutyön lomassa.

Ennen Suomen-lomaa olin maissa, koska olin yksinäinen. Suuressa porukassa ihmiset unohtavat usein puhua englantia, ja minä istun hiljaa ja kuuntelen ymmärtämättä mitään. Kaipasin kovasti ihmisiä joiden kanssa jutella – jutella mistä tahansa. Täällä saan usein kuulla, että joskus on parempi etten ymmärrä kaikkea. Ehkä niinkin, en tiedä kuinka alaluokkaisia jotkut jutut ovat, mutta useimmiten haluaisin ymmärtää kaiken: pienet hiljaiset sanat, äyskäisyt, arkiset kommentit sekä suuret keskustelut.

Yksi kuitenkin jaksaa ymmärtää kiukunpuuskiani. Hän tietää, että turhaudun koska en ymmärrä. Se ei haittaa. Se on väliaikaista. Päiväunet ovat edelleen kultaa.

Olen täynnä unelmia ja toiveita.

Matkustaja?

Milloinkaan odottanut Suomeen paluuta yhtä kovin.

Kuvia!

Laiskanlainen kun olen ollut, eivät kesän kuvat ole paljon päässet näytille. Nyt on aika korjata asia, eli tässä muutamia kuvia tutuista ja uusista jutuista!

Työmatkan varrelta. Vuoren seinämästä on lohjennut aikain saatossa paloja muodostaen sydänkuvion suoraan erään kylän yläpuolelle.

Vietin erään iltapäivän Triesten keskustassa. Paluumatkan Opicinaan asti kuljin vanhalla ratikalla. Trieste-Opicina raitiovaunu matkusti ensimmäisen matkansa vuonna 1902 ja on edelleen sekä paikallisten että turistien suosiossa. Reittiin kuuluu jyrkkä mäkiosuus, jonka nousemiseen ratikka tarvitsee ylimääräistä apua. Niinpä jokaisen nousun aikaan pieni resiina kytketään ratikan taakse antamaan lisäpuhtia. Tuona iltana kuljettamamme oli puheliaalla tuulella, ja pysäytti ratikan kesken matkan hypätäkseen hetkeksi ulos juttelemaan vastaantulevan ratikan kuljettajan kanssa. Viva la Italia.

Triesten kuuluisa vanha piazza Unita.

Trieste sijoittuu Adrianmeren rantaan ja nousee ylös läheisille kukkuloille. Vuosisatojen ajan kaupunki on ollut merkittävä kohde monille kaupankäyjille ja hallitsijoille.

Slovenian pääkaupunki on pieni mutta sympaattinen. Myös pöllömuori ja -vaari vierailivat Ljubljanassa.

Lauran lehmänaapuri hengailee aitauksen ainoan puun varjossa..

Dolina Glinšičen vesiputous

Novo Mesto eli Uusikaupunki sijoittuu joen varrelle. Aluetta kehutaan kovasti, mutta matkalaiset eivät juurikaan huomanneet erityistä merkillepantavaa, vaikka kaupunki ihan nätti onkin.

Piran on yksi Slovenian harvoista rantakaupungeista. Hiekkaa ei ole, mutta turisteja riittää silti. Kaupunki on kuuluisa kapeista kaduistaan, eikä rantabulevardikaan ole hullumpi.

Škocjanske jamen eli läheisten luolien ympäristössä on upeat maisemat.

Tämä kuva on Povirista. Se uusi paloauto, tiedättehän.

Oma maajussi paras jussi.

Kesäpäivän seisauksen aikaan joka talon portin pieleen kiinnitetään niityltä kerätty kimppu pitämään poissa pahat henget. Saman iltana jonkin pellon laitaan on iskettävä tuore oksa, jotta kesän sadosta siunautuisi hyvä.

Puutarha ei koskaan lakkaa ihastuttamasta.

Bongaa kissa!

Tie kylään. Tien varrella kasvaa muun muassa valtavia saksanpähkinäpuita ja pottuja.

Päikkärit on kivemmat kaverin kanssa.

Näin mummu opetti laittamaan metsämansikat. Me teimme samallalailla, ja mansikkaolki oli hieno kunnes Ivan tiputti sen lattialle.

Kesän alussa pihakatoksen ruusu kerskaili komeudellaan

Rajat auki! Hanat auki!

Ajatuksia liikkuvuudesta.

Suomi sijaitsee maailman laidalla. Maantieteellisen ydin-periferia-mallin mukaisesti Suomi on periferiaa, kaukana keskuksista. Taloudellisen ydin-periferia-mallin mukaan Suomi on semi-periferia, koska tuotanto on jokseenkin yksipuolista, ja osa tuotannosta (metsäteollisuus) on alkutuotantoa.

Maantieteellisesti Suomi on turvallinen maa. Se sijaitsee keskellä mannerlaattaa, eli tuhoisista maanjäristyksistä ei ole pelkoa. Suomessa ei myöskään ole hyökyaaltoja, hirmumyrskyjä, maanvyörymiä tai vaarallisia tulvia. Joskus pimeinä talviaamuina kuitenkin mietin, ovatko ihmiset riskialueilla onnellisempia. Taivaan täydeltä tulee räntää, on kylmää ja märkää eikä kukaan katso silmiin. Vaihtaisivatko ympärivuotiseen auringonpaisteeseen tottuneet ihmiset ilmastonsa tähän hyytävään turvallisuuteen, vai jäisivätkö he sittenkin kotiin, vaikka naapurissa köhii pieni tulivuori?

Suomessa on maabrändiryhmän ponnistuksista huolimatta vain rajallinen määrä turisteja. Suomessa nähdään vähän ulkomaalaisia, ja niitä jotka sinne eksyvät, onnitellaan hienosta ja eksoottisesta valinnasta. Lomailijat ovat kuitenkin eri asia kuin pysyvästi Suomeen muuttavat ulkomaalaiset. Maahanmuuttajat, mamut, kalskahtavat vaarallisesti suomalaisten korvissa. Suomalaiset eivät kuitenkaan ymmärrä, että sijainti maailman laidalla itse asiassa pitää maahanmuuton varsin kohtuullisissa rajoissa. Niiden, jotka valittavat ulkomaalaisista, tulisi enemminkin olla vain tyytyväisiä siihen, että maahanmuuttajia on näinkin vähän.

Minä ylitän joka päivä Slovenian ja Italian rajan työmatkallani. Minua ei ole koskaan pysäytetty. Vasta täällä olen oppinut ymmärtämään, mitä Schengenin sopimus todella tarkoittaa. Kukaan ei kysy passiasi, kun vaihdat maata yhtä helposti kuin radiokanavaa. Ja vapaa liikkuvuus todella liikuttaa ihmisiä. Rajalla näkyy paitsi slovenialaisia työmatkalaisia, myös kaikenkarvaista raskasta liikennettä, unkarilaisten perheautoja ja saksalaisia asuntovaunuja. Aamuisin rajan läheiset huoltoasemat ovat täynnä linja-autoja, joista nousee väsyneen näköisiä romanialaisia. Romania ei täysimääräisesti noudata Schengenin sopimusta, mutta saa toki silti EU-maana kuljettaa kansalaisiaan vapaasti muihin EU-maihin. (Alle kolmen kuukauden oleskelua varten toisessa EU-maassa tarvitaan ainoastaan voimassaoleva henkilötodistus.)

Olen usein aamuisin huoltoasemalla Sezanassa odottamassa kyytiäni Triesteen, ja voin samalla tarkkailla Italiaan suuntaavia matkalaisia. Toiset lähtevät lomalle, toiset etsimään parempaa elämää. Italia on kuuluisa maa, Etelä-Euroopan Amerikka, jonne monet haluavat.

Myös Sloveniassa on hyvä ilmasto ja sillä on hyvä sijainti. Se on kuitenkin pieni, nimetön ja maineeton maa. Kukaan ei ymmärrä haluta sinne. Vähän niin kuin turvalliseen periferia-Suomeen.

Dolina Glinščice - Paratiisilaaksossa

Italian ja Slovenian rajan tuntumassa, Val Rosandran laaksossa, on pieni kylä. Slovenialaiset tuntevat saman alueen paremmin nimellä Dolina Glinščice – lisäksi paikalliset italialaiset käyttävät yksinkertaisesti alueesta nimitystä Dolina. Miksi laaksoa sitten ikinä kutsuukin, sen vetovoima on kaikille sama. Aurinkoisina päivinä kapea kylänraitti täyttyy autoista, joiden matkustajat hamuavat virkistymään. Kylän perukoilta löytyy suora pääsy laakson keskellä virtaavaan matalaa jokeen, jonka kylmä vesi herättää kuumimmassakin paisteessa. Joen vartta kulkee kivinen polku, joka johdattaa puiden varjossa joen törmille. Lapsiperheet pysähtyvät ensimmäisille kalliolle ja päästävät pienimmät kahlaamaan viileään veteen. Polku jatkuu metsikössä, risteilee ylös ja alas, saa välillä vierelleen äkkijyrkän reunan ja kuljettaa seikkailunhaluiset etsijät kauemmas tavallisimmista sunnuntaiuimareista. Olemme kävelleet parisenkymmentä minuuttia lievää nousua, kunnes pojat viimein pysähtyvät. Edessä näkyy elegantti, vähävetinen vesiputous. Tästä kohtaa matka jatkuu suoraan alas. Laskeudumme jyrkkää kivistä rinnettä kukin tyylillään, ainoana tyttönä kesämekossa ja sandaaleissa saan osakseni monta huolehtivaa vilkaisua. Hiki otsalla ja pohkeet hellinä pääsemme vihdoin alas putouksen luo. Vesi laskeutuu kalliota pitkin luonnonaltaaseen, joka on tarpeeksi syvä aikuistenkin uida. Hengähdämme hetken kalliolla ennen kuin pulahdamme kylmään veteen. Putous ei ole voimakas, joten voimme uida ylhäältä putoavan kirkkaan vesivirran alle. Aurinko paistaa pilvettömällä taivaalla, ja ympärillä avautuu karun kaunis luonto. Laitan silmät kiinni ja hengitän raikasta ilmaa. En haluaisi olla missään muualla.

Myöhemmin kaivamme repusta mehua ja evästä, lisäämme hieman aurinkorasvaa ja palaamme hiljalleen samaa reittiä takaisin. Ensi kerralla päätämme ottaa mukaan vain välttämättömät uimavarusteet, jotta voimme tavaroiden kastumista pelkäämättä vaeltaa hiljaista joenuomaa pitkin takaisin kylään.

Maalta sinä olet tullut ja maalle sinä olet aina palaava?

Kesäkuussa oli jo kirsikoita, vadelmia, viinimarjoja, salaattia, perunoita, porkkanoita, punajuuria, sipuleita ja herneitä. Näin naapurin miehen kantavan ämpärissä valtavia kesäkurpitsoja, ja paistoin itse pannulla suikaleita vähän pienemmistä herkuista. Rakastan talon emännän keittiöpuutarhaa, joka tarjoaa joka päivä tuoretta, luomukasvatettua satoa. En ehkä rakasta puutarhan hoitamista yhtälailla, varsinkaan siksi, että täällä eivät pidä paikkaansa kiinalaiset sananlaskut. Kaikista tärkeintä on kyllä puutarhanhoito, mutta se on sitten myös todella tärkeää. Siitä huolimatta seison usein töiden jälkeen kasvimaalla housut ja kengät mullassa kasteluletku kädessä. Yritän antaa parhaani, palveleehan puutarhakin minua.

Pihan ulkopuolelta löytyy myös aarteita. Läheisen pellon laidassa kasvaa metsämansikoita. Pujotimme niitä oljenkorteen niin kuin mummolassa oli tapana kesäisin tehdä. Tähän aikaan puissa odottavat poimimista aprikoosit ja persikat, ensi kuussa kypsyvät viinirypäleet. Harvensimme kuistin yllä kasvavaa viiniköynnöstä, jotta sadosta tulisi mehukkaampi. Odotan innoissani myös luumujen kypsymistä, ehkä löydän jostain perunajauhoa ja voin tehdä kiisseliä.

Parasta maalla asumisessa on luonto ja eläimet. Olen löytänyt pihamaalta jo kaksi neliapilaa ja ennustanut tulevien lasten määrää piharatamoiden suonista. Eräänä päivänä traktorivajasta löytyi kissanpentu, joka sai nimekseen Nash the Cat. Ehdin jo innostua, mutta muutaman päivän huolenpidon jälkeen kissa lahjoitettiin yhden tallitytön isoäidille. Lenkkipolulla olen nähnyt jo useamman peuran ja yhden villisian.

Sää oli kesäkuussa usein sateinen ja ukkostakin saatiin, mutta lämpötila pysyi silti jatkuvasti yli 20 asteen. Heinäkuu toi mukanaan helteet, joista Suomi on jo kauemmin nauttinut. Viimeisen viikon mittaan mittari ei ole päiväsaikaan käynyt 30 asteen alapuolella, ja viikonlopulle on ennustettu kuumuuden aikaansaamia myrskyjä.

Välillä tuulee niin, että hame kirjaimellisesti nousee korviin. Maineikas Bora-tuuli (slov. Burja) aiheutuu vuorilta laskeutuvasta kylmästä ilmasta, puhaltaa parhaimmillaan yli 200 km/h. Tuulen vuoksi myös Motori Grandi on saanut eri rakennustensa välille umpinaiset kulkutunnelit. Nyt tuulesta ei kuitenkaan ole tietoa, mutta taivas aukeni heti kun pääsin autosta työpaikan portille. Onneksi tunnelit toimivat myös sateensuojana.

Kommunismin lapset

Viime perjantaina lähdimme maan itäpuolella Mariboriin syntymäpäiväjuhlille, ja yövyimme tuttaviemme luona maalla maissipeltojen ja auringonkukkien keskellä. Koko seutu oli kertakaikkisesti ihastuttava. Majapaikkamme, sininen kaksikerroksinen tupa loisti loivassa rinteessä kukkien ja hedelmäpuiden keskellä kuin iloisessa sadussa. Talon naapuritontilla asustaa kymmenisen lehmää, jotka auringon paahtaessa ahtautuivat pihan ja pellon rajalla kasvavan valtavan tammen varjoon. Lehmien elämää tarkastellessamme söimme iltapalan ja kohotimme juhlasankarin kunniaksi lasilliset kuohuviiniä ennen lähtöämme kaupungin sykkeeseen. (Mariborissa, Slovenian toiseksi suurimmassa kaupungissa, on noin 100 000 asukasta.)

Keskustassa päädymme kellariin. Lauran tuttava on omistanut paikan jo 11 vuotta, ja ajan myötä hämärästä huoneesta kerrostalon pohjalla on muodostunut ystävien suosima ajanviettopaikka. Ensinäkemältä kellari vaikuttaa rähjäiseltä huoneelta, jonne joku on raahannut muutaman ajan pehmentämän nahkasohvan ja kuluneen matalan pöydän ehkä kortinpeluuta varten. Silmän tottuessa hämärään ympäriltä alkaa havaita myös yksityiskohtia. Seiniä kiertävät yksinkertaiset kapeat lautahyllyt. Hyllyillä jonottavat erilaiset tyhjät olut-, viski- ja vodkapullot, eikä kahta samanlaista ole. Joillain hyllyillä huojuu epäjärjestyneissä pinoissa vanhoja CD-levyjä, ja seinillä hyllyjen yläpuolella on mielenkiintoisia kuvia. Likaiset ja rispaantuneet tähtikuvioiset liput muistuttavat entisen Jugoslavian ja vanhan Slovenian ajoista ennen maan itsenäisyyttä. Punaisessa lipussa on sirpin ja vasaran lisäksi kommunismiprogandaa uhoava teksti ”Kaikki proletaarit yhdistykää!”.

Ikäiseni slovenialaiset nuoret syntyivät kommunistiseen Jugoslaviaan. Kommunismin aikaan kaikki oli erilaista. Monen mielestä ihmiset olivat silloin onnellisempia. Systeemi kun oli mikä oli, ei kaupasta saanut kaikkia mahdollisia kulutushyödykkeitä kuten nykyään, mutta ihmisillä oli silti tarpeeksi. Toiset koittivat viekkaasti hyötyä järjestelmän aukoista, kuten ne opiskelijapojat, kuljettivat salaa pieniä määriä farkkuja maahan rajan takaa Triestestä, ja myivät ne hyvällä voitolla. Farmarihousujen lisäksi kortilla oli myös kahvi, ja lähimpänä rajaa asuvat toimittivat sitä säännöllisesti syvemmällä sisämaassa asuville sukulaisilleen. Tapa on jäänyt elämään, ja edelleen tuttavien luokse kylään mentäessä on monilla kahvipaketti kainalossa.

Katse harhailee vanhaan kuvaputkitelkkariin, jossa pyörii Herrasmiesliiga. Television vieressä päätyseinän hyllykössä on isomonitorinen pc ja sellaiset kolmen CD:n vaihtajastereot, joita perheet ostivat vielä kymmenen vuotta sitten. Viereisellä seinällä roikkuu ilmakivääri. Lattialla pöydän alla on kanistereissa juomavettä. Seinään kiinnitetystä tyhjästä Pringles-purkista on tehty juomakuppisäilö, jonka pohjasta vetämällä saa uuden puhtaan muovimukin. Tyttöjen kuvia tässä poikamiesboksissa on myös paljon, ja yksi niistä on liimattu irvokkaasti kuppitelineen kylkeen.

Yhden sohvan takana kohoavat kunniakkaasti pahvista taiteillut hahmot. Steven Seagull esittää vakavanaamaista poliisia ja David Hasselhoff vanhaa kunnon Mitch Buchannonia. Minulle kerrotaan, että kuvat on yksitellen paloina printattu ja liimattu pahveihin. Chuck Norriskin olisi haluttu tänne, mutta Chuck Norrista ei voi printata.

Seinältä löytyy kuitenkin vielä muita sankareita. Ilmakiväärin alapuolella poseeraa Tito kuulemma tyypillisessä 60-luvun asennossaan kyynärpää pöydällä ja käsi leuan alla. Monet kiittivät töiden riittävyydestä tätä koko Jugoslavian sankaria. Toki järjestelmän luonteella oli oma osuutensa, sillä koska tehokkuus ei ollut tärkeää ja kilpailu ei pakottanut karsimaan kustannuksia, töitä riitti usealle. Kuulen, että Titon ansioksi luetaan myös perheiden suuren suuret kotitalot, joiden rakennus mahdollistettiin lainarahoilla, jotka alun perin oli saatu Yhdysvalloilta ja Neuvostoliitolta.

Isosta jääkaapista tarjoillaan olutta. Väkeä saapuu jatkuvasti lisää, ja pieneen kellarihuoneeseen on pian ahtautunut 12 synttärisankarin ystävää. Luulen, että kommunismin aikaan ihmisten onnellisuuteen vaikutti eniten sosiaalisuus. Kun työ tai menestyminen eivät voineet olla etusijalla, perhe ja ystävät sen sijaan olivat. Yhteinen ajanvietto oli tärkeää. Vaikka markkinatalous ja kapitalismin tuoma yksilöllisyys ja menestymisentavoittelu alkavat jo näkyä lähes joka alalla, on maassa edelleen rippeitä sosialistisesta järjestelmästä.

Tässäkin kellarissa toimii tuttu slovenialainen periaate: kaikki mikä on pöydällä on yhteistä.

Olisipa tuli irti

Eilen naapurikylään tuli uusi paloauto, jota kaikki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, lähtivät katsomaan. Auton julkistamistilaisuus järjestettiin kylän keskusaukiolla, jonne oli rakennettu pieni lava ja tuotu tuolirivejä katsojille. Pormestari puhui, ja paikallinen pappi siunasi sammutusauton vihmomalla sen päälle vihkivettä. Lähiseudulta oli saapunut paikalle vajaa parisataa ihmistä, ja kyläpäälliköt ottivat tilaisuudesta vaarin ja hoitivat samalla myös muita tärkeitä asioita. Ohjelmassa oli diplomien jakoa (muun muassa siistein kylä, kaunein pihatie ja parhaiten hoidettu puutarha). Lisäksi paikalla esiintyivät paikalliset nuoret: orkesteri, paraatilaiset ja vapaapalokuntalaiset. Tapahtuman kohokohta kirjaimellisesti leimahti, kun vanha autonrähjä sytytettiin tuleen pellon laidassa, ja uusi paloauto sai tulla paikalle pillit soiden ja esitellä pelastusarsenaaliaan.

Saman päivän iltana istuimme poikien kanssa syrjäisellä terassilla. Yksi ei ollut tullut päivällä lainkaan juhlapaikalle, ja naureskeli surumielisenä nyt tapahtuman järjestämistä. Ei täällä ole minkäänlaista kipinää, jonka voisi sammuttaa.

Kortesjärvellä oli nähty lentomuurahaisia.

Kaffe corto

Kesällä hiljenee italialainenkin toimisto. Hommia ei riitä pitämään harjoittelijaa kiireisenä, etenkin kun vielä tällä hetkellä kaksi ihmistä jakaa yhden ihmisen työt. Kunhan työparini muutaman viikon päästä jää lomalle alkanee tekemistä riittää. Ehkä.

Naapuritoimistossa juhlittiin tänään ylennyksiä ja sisäisiä siirtoja. Myös meidän yhdeksän henkinen avokonttorimme sai kutsun juhliin, ja kävimme ennen lounasta käytävän toisella puolella maistelemassa pizzaa, leivonnaisia ja kuohuviiniä. Tämä ei varsinaisesti ole sallittua työajalla, mutta poikkeuksia kuitenkin tehdään (salaa) juhlien kunniaksi .

Italialainen työpaikkakulttuuri poikkeaa suomalaisesta kahvihuoneessa. Suomessa tottuu helposti hakemaan kuppiinsa täydennystä keittiön pannusta ja nappaamaan samalla mukaansa jonkun tuomia keksejä tai leivoksia, tai unohtumaan kahvihuoneeseen vaihtamaan kuulumisia työkaverin kanssa. Italiassa kahvi on lyhyt – sanan joka merkityksessä. Täällä varsinaista kahvihuonetta ei ole, vaan (kai käytännön syistä ) rakennuksista löytyy kahviautomaatteja, joista haetaan espresso (0,25 €), macciato (0,28 €) tai jonkin muu nopeasti nautittava kahvijuoma. Minä rikon italialaista etikettiä joka ikinen päivä juomalla lounaan jälkeen kahvini maidolla (cappucino 0,40 €).Vaikka automaattien luona ei ole pöytiä tai tuoleja, joiden ääressä voisi viettää kiireettömän mokkahetken, jäävät ihmiset kuitenkin aina hieman juttelemaan – edes lyhyeksi hetkeksi.

Arkea ja juhlaa

Hmm. Tulin tänään töistä kotiin vasta lähempänä seitsemää illalla, kun kyytipoikani Rebel-Robert viipyi töissä pidempään. Toimisto ei sisänsä sijaitse kaukana, mutta koska julkista liikennettä tällä välillä ei käytännössä ole, täytyy turvautua muihin samalla suunnalla kulkeviin tuttuihin. Töissä alkaa olla mukavempaa nyt, kun tietokone vihdoin maanantaina saapui, ja pääsin aloittamaan hommat (tai oikeammin niiden sotkemisen - opettelu vie aikansa). Muutoin elämä on rauhallista. Arkista, etten vallan sanoisi. Ivan palasi äsken traktorikorjaamolta. TV:stä tulee Ace Ventura 2. Pihalla on edelleen parisenkymmentä astetta, tarkoitus oli mennä juoksemaan kun ilma viileni iltaa kohden, mutta nukahdin.

Vietin viime perjantai-illan Triestessä työkavereiden kanssa. Söimme ensin illallisen yhden kotona, perinteiseen italialaiseen tapaan nautimme kaksi pääruokaa lisukkeineen. Asunto oli valtava ja valtavan ihana, 140 m2, kiviset ikkunasyvennykset, vanhat parkettilattiat ja upea pikku parvi sekä kolme makuuhuonetta, kaikki yhdelle ihmiselle. Ruokailun jälkeen siirryimme teatteriin, jossa paikallinen balettikoulu esitti kauden päätösnäytöksensä. Viisivuotiaiden ryhmässä tanssiva toisen työkavenini tytör oli illan ehdoton tähti. Muiden pikkutyttöjen hipsiessä ujoina lavalle ensimmäiseen näytökseen hän marssi reippaasti keskelle lavaa ja vilkutti äidille, ja samalla koko monisatapäiselle yleisölle.

Lauantaina juhlimme jälleen syntymäpäiväjuhlia, tällä kertaa kahden naapurikyläisen pojan kolmikymppisiä. Juhlapaikaksi oli valittu keskellä metsää sijaitseva vuokratalo, vähän vastaava kuin Mäenpään hiihtomaja. Juhlien luonteeseen kuuluu tarjota ruoat ja juomat, mikä edelleen tuntuu vaikealta käsittää. Tällä kertaa kokonainen jääkaappi oli lastattu oluella, paikalla toimi baaritiski, josta sai amatööribaarimikon kykyjen mukaan drinkkejä ja grillikatoksessa tarjoiltiin čevapčičia. Kuvassa opastetaan juhlijoita tanssilattialle. Sunnuntaina satoi, minkä vuoksi myös peltotyöläiset saivat viettää ansaitun vapaapäivän. Maalla on rauhallista.

Huomenna saapuu vieraita Suomesta, kivaa. Vähän jännittää lauantain sukukokous.

Motori grandi ja italialaiset sukat

Ensimmäinen työviikko on nyt takana. Tehdas, jossa työskentelen on valtava. Ja koneet, joita siellä valmistetaan ovat myös valtavia. Ja näiden koneiden osia kutsutaan nimillä, joita en ymmärrä. Ja minun hommani on myydä näitä osia. Ensimmäisen viikon kotiläksy on siis pikakurssi siitä, kuinka moottorit toimivat.

Tehdas on aikaisemmin ollut moottereita valmistava italialainen valtionyritys, ja näiltä ajoilta juontuu myös tehdasalueen nykyinen nimitys Motori Grandi, Suuret Moottorit. Kun ydintoiminta on liittyy kiinteästi koneisiin, ei ole ihme, että suurin osa toimihenkilöistä on insinöörejä. Kuuntelen tarkasti pomoni selitystä sylintereistä, kampiakseleista ja kiertokangista enkä ymmärrä yhtikäs mitään. Samalla ihmettelen kunnioittavasti suurimpia koneita, joita olen eläissäni nähnyt. Nämä moottorit ovat niin valtavia, että ne saavat käyntiin niin valtamerilaivat kuin voimalaitoksetkin. Löydän itseni harmittelemasta, etten aikoinaan mennyt insinööriopintoihin.

Toimiston puolella kaipaan toisenlaisia taitoja. Kaikki puhuvat italiaa ja voi luoja, he puhuvat paljon. Kuuntelen toimiston oven läpi käytävällä käytävää jatkuvaa keskustelua, jossa puhuvat vaihtuvat, mutta puhuminen ei taukoa. Mietin kuinka heillä riittää niin paljon asiaa. En ymmärrä kuin tervehdykset ja muutaman satunnaisen sanan sieltä täältä, mutta kaikesta naurusta päätellen italialaiset ovat hauskoja tyyppejä. Lisäksi he eivät tunnu ottavan turhaa stressiä asioista, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan. Saapuessani maanantaina töihin minulle sanottiin, ettei tietokoneeni ole vielä valmis. Pomoni sanoi, että saattaisi mennä muutama päivä ennen kuin pääsisin aloittamaan työt, ja kehotti ottamaan seuraavaksi päiväksi kirjan mukaan. Viikon aikana luin yhden kirjan, neljä naistenlehteä, kolme työpaikan omaa julkaisua ja investointienteko-ohjeita, harhailin useamman tunnin ympäri valtavaa tehdasaluetta, arkistoin ja lajittein vanhoja laskuja ja toivoin, että jotain tapahtuisi. Perjantai-iltapäivällä vihdoin ilmoitettiin, että tietokoneen voisi hakea.

Ensimmäinen viikko oli pitkä, mutta lupaava. Olen tutustunut jo joihinkin työkavereihin, eli tiedän mistä etsiä kahviseuraa. Toimistossa työskentelee myös kaksi suomalaista naista, jotka ovat 0lleet ensimmäisellä viikollani suuri apu käytännön asioissa. Toivon, että huomenna tietokone on oikeasti käyttövalmis, ja voin aloittaa työt.

Ai niin, ja mitä tulee italialaisten tyyliin ja ulkonäkökysymyksiin, stereotypiat pitänevät paikkansa. Kaikki ovat huoliteltuja, ja hiukset, kynnet ja kengät ovat siistit. Omaksuin nopeasti ensimmäisen italialaisen tavan toimistopukeutumisessa: italialaiset eivät käytä sukkia.

Klwna

Eilen naapurikylässä oli hääjuhla, klwna (lausuttuna se kuulostaa jotakuinkin samalta kuin klouna). Tämä juhla järjestetään vain tällä seudulla, eikä sitä tunneta muualla Sloveniassa. Kyseessä ei ole varsinaiset häät eivätkä polttarit, vaan häidenaattona järjestettävä vastaanotto kaikille kyläläisille ja muille tutuille. Juhliin on vapaa pääsy ja ruokaa ja juomaa varataan suuremmankin joukon tarpeisiin. Juhlapäivän ohjelmaan kuuluu ainakin morsion kengän haku, eli sulhanen matkustaa morsiamen synnyinkotiin ja tuo sieltä neidon vanhan kengän omaan kotiinsa. Ivan toivoi, ettei ihan heti joutuisi hakemaan minun kenkääni Suomesta.

Illan pääohjelma on pihatien koristelu. Kuvan kaksi mäntyä on pystytetty paikoilleen illan aikana ja seuraavaksi alkavassa vaiheessa niiden runkoihin kiinnitetään tuuheita oksia. Puiden väliin naulatussa laudassa toivotetaan paljon onnea uuden parin yhteiselle elämän polulle. Ivan kertoi, että Žirjessä on ollut perinteenä kirjoittaa laudalla takapuolelle teksti "Olet liemessä".

Vihdoin perillä!

Venetsiaan päästyä oli pakko heittää villapaita reppuun. Ivan oli ajoissa, auton mittari näytti 28 astetta. Aamun herätys oli ollut tarpeeksi aikainen ja matka tarpeeksi pitkä, jotta väsy iski kun vihdoin neljän maissa paikallista aikaa saavuttiin perille. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että pihan puutarha on puhjennut upeaan kukkaloistoon sitten viime näkemän, ja vihannestarha ja hedelmät alkavat olla syömävalmiita. Kävimme heti testaamassa kirsikkapuun, josta taisi tulla uusi paras ystäväni. Talo vaikutti samalta kuin aina, tutulta ja aivan liian isolta. Pöydällä odotti muutama kanelon, rullattu lätty, jotka perinteisesti täytetään kinkulla ja juustolla. Vierasta varten yksi oli täytetty pelkällä juustolla.

Ensimmäisenä iltana, kuinkas muutenkaan, oli syntymäpäiväjuhlat. Nyt vuosia täytti poikien serkku Petra. Paikalle saapui neljä perhettä, yhteensä 15 henkeä. Koska sää oli kaunis, pöytä oli katettu pihalle. Tällaisten juhlien menu on perinteisesti yksinkertainen: lihaa, juustoa ja vihanneksia. Tällä kertaa pääruokana tarjoiltiin pieniä pihvejä ja lihatikkuja nimeltä čevapčiči. Pelkäsin, että kasvissyöjän olisi tyytyminen yksinkertaiseen vihreään salaattiin, mutta sen lisäksi pöytään ilmestyi myös tomaatti-sipuli-sekoitus, paistettuja perunoita ja grillattua kesäkurpitsaa. Jälkiruoaksi synttärisankari oli taikonut muhevan tiramisun.

Slovenialaisten sukukokoontumiset poikkeavat koko lailla suomalaisista. Ensinnäkin, niitä on hyvin usein. Toiseksi, näissä tapaamisissa kaikki ovat äänessä ja kuka tahansa voi saada koko porukan remahtamaan nauruun. Perinteistä suomalaisen ryhmän roolijakoa, jossa (noin suurin piirtein) yksi on johtaja, toinen hauskuttaja ja kolmas huolehtija, on vaikea sovittaa näihin ihmisiin. En vielä tiedä mistä ihmiset yleensä keskustevat, sillä ymmärrän vasta satunnaisia sanoa sieltä täältä, mutta ilmeisesti aiheena voi olla mikä tahansa arkinen tai erikoinen. Tärkeintä on huomata kuitenkin se, että kaikki uskaltavat puhua ja tunnelma on välitön.

Alkumyllerrys on nyt ohi, tänään päivä on ollut jo rauhallisempi. Aamulla kävimme ruokaostoksilla ja kirjastossa, josta löytyi onneksi kirjoja myös englanniksi. Luonaaksi valmistimme paistoksen nimeltä burek, joka koostuu ohuista taikinalevykerroksista, joiden väleihin upotetaan kermaa ja juustoja. Seuraavaksi olisi kai syytä etsiä jonkinmoinen lenkkipolku...

Kiitos ja näkemiin ja tervetuloa

Äm oo ii moi muutan huomenna Sloveniaan. Paljon täällä onkin jo ollut meteliä ennen kuin edes päästiin pääkallopaikalla. Lento lähtee aamulla Helsingistä Venetsiaan, nyt on sanottu hyvästit likoille, siskoille, McGregorille ja huomenaamuna viimein myös iskälle ja äitille. Toivottavasti Ivan ehtii ajoissa lentokentälle vastaan. Se seuraa tänään Manu-Barcelona -matsia ja aikoo lisäksi juhlia polttareitaan. Siis ennen kuin emäntä saapuu. Jostain syystä tällainen keksintö ei yhtään yllätä. Se pöljä.

Nevermind the weather

Today I was awoken by giant rain drops hitting the window ledge. I love this peaceful sound when I know I can stay inside the whole day. Summer rain is awesome. I have heard the summer rain in Slovenia many times turns into a great thunder storm. That's scary. But I don't mind. The important thing is I get to wake up next to him for three months and nobody has to go home.

My daily dose

I'm a coffee junkie. Two or three cups in the morning, the same in the afternoon, and if I'm hanging out with my user-friends, I might easily have some additional cups along the day.

I'm well aware of the situation. I cannot really start a day without coffeeing up first. I still don't think the problem is that serious. I rarely OD. And if I do, the shaking and accelerated heart beating will be gone by the evening, or at the latest after some restless night sleep.

I'm also proud of myself for winning the battle of mix-usage. There were times when I couldn't enjoy my daily dose without some other highly addictives, that is, chocolate. Spending most of my time in the university, the whole thing was made way too easy. The cafeteria is one minute walk away from the library. University is a dangerous place for coffee junkies, and not only because of the easy supply. Socialising is unavoidable, and you usually hook up with friends that are alike. And when your only reference group consists of other junkies, you lose the touch of normal dosage. Furthermore, we all know where most of the university students end up after abusing the cheap cafeteria for years: office. The heaven of free coffee.

In Slovenia things might get tricky. I don't know the best junk or reliable dealers. They have different brands, not to mention to multitude of nameless nothing-telling coffee shops. Besides, they don't use the equipment I'm used to. Either they have French press coffee makers or tiny stove top espresso makers. The latter is also known as Moka pot. For a Finnish speaker, this unintentional word play is quite telling.

The problem with these devices is the size. Some of them are only capable of producing one cupful. One! The slovenians love to gather together and eat, and usually also have some coffee afterwards. You would think they have the stuff for getting the whole bunch coffeed. Yet, I've been in gatherings, where they shared the content of one of these minimakers among several people. That was less than half a cup per person. Disgrateful. Of course, I said nothing since I didn't wanna reveal any signs of addiction.

The positive thing is, I might have found a user-friend there, too. I've seen a sparkle in his eye when Godness Caffeina was mentioned.

We'll see how things turn out. Now I better rush back to my pot.

Courage is being scared to death, but saddling up anyway

Today I got the final blessing for the work I was hoping to have during my summer stay. Now everything is set and it's time to book a flight.

I try to convince myself this is not a big deal. Just another visit to a strange place. Just some more time away from home. Just some more time with him. No decisions have to be made based on the summer.

Of course I am excited.

And I'm freaking out.

For starters: meat and vegetables

First of all, I am a woman and he is a man. Even that would be enough to cause major troubles. For example, he likes to keep things simple. He likes to have rational arguments for everything. All the cute things, or cheesy stuff as he would probably say, are a definite no-go. Me, on the other hand, well, I am just a girl. I can deal with more complex issues, even though they seem to make no sense. I have irrational feelings and definitely, I think public kissing is awesome.

And there is much more. Food is a good example. He eats mostly meat, in addition to some pasta, cheese and bread. Everything with a vegetable label on it is forbidden in his life-long diet. Of course then, I am a vegetarian.

I can frankly admit that I haven't been blessed with any talent in music or sports. People who ask me to sing usually don't ask the second time. I have a guitar in my room, mainly for decoration. What comes to sports, my hands are totally useless. He says they exist only for decoration, too. A neat example is, he stopped playing table tennis with me because I was so terrible at it.

He, in turn, plays accordion, piano, guitar and probably all the other instruments there are, whether or not he knows them from before. Also sports are his life companion. Sometimes I think football is his real name. Yet there is something I where I can beat him. Ice skating. I would love to forget I've been doing that for 20 years and he maybe twice.

In addition to all of this, I'm Finnish and he is Slovenian.

Luckily, not all the likes are dependent on gender, hobbies or nationality. We absolutely love to nap. Anywhere, any time. Once we took a nap under a tree in a public park. Napping is the same for both of us. It's golden.

Perhosia vatsassa

Se on pikkuriikkinen kylä, jossa asuu 92 asukasta. Se sijaitsee Sloveniassa, aivan Italian rajalla. Kylässä ei ole minkäänlaisia palveluita - lähimmät löytyvät pikkukaupungista muutaman kilometrin päästä. Talot ovat valtavia ja niissä asuu monesti useamman sukupolven väkeä yhdessä. Kylää ympäröivät pellot ja metsät. Viinitarhoja, viljaa, hedelmäpuita, marjoja ja kasvimaita on tarpeeksi tekemään kylästä kausittain omavaraisen. Kylässä kaikki tuntevat toisensa ja suurin osa ihmisistä on toisilleen myös sukua. Yhteisöllisyys on itsestäänselvyys. Esimerkiksi vuosittain jokaiselle kyläläiselle järjestetään syntymäpäiväjuhlat, jonne kaikki sukulaiset ja ystävät kokoontuvat, ja jossa emäntä tarjoilee alkupalat, lihaa ja makean jälkiruoan.

Kylän keskellä, tai paikallisten mukaan ylikylällä, on suuren suuri valkoinen rapattu kivirakennus. Rakennus on hevosenkengän muotoinen. Sen toisessa päässä on iso varasto, jonne mahtuvat niin traktorit kuin heinäpaalejakin. Varastoa seuraa talli, jossa asuu 12 hevosta, joiden ääni kantautuu öisin hiljaisen pihan poikki sisälle asti. Tallin vieressä on autokatos. Katoksen jälkeen hevosenkenkä kaartuu, ja kaarteessa on ensimmäinen ihmisasumus. Kaksikerroksisessa ja monihuoneisessa asunnossa asuu Nona, isoäiti. Nona on jatkuvasti hajamielinen, mutta hyväntuulinen. Hänen asuntonsa jälkeen, hevosenkengän toisella sivulla, alkaa päärakennus. Keittiö, ruokasali, olohuone, juhlasali, neljä makuuhuonetta, neljä kylpyhuonetta ja työhuone ovat vain osa nelihenkisen perheen kotia. Ullakko on täynnä aarteita, ja kellarista löytyvät pöytätennis- ja biljardipöydät, viinit ja ruokavarastot. Ihan hevosenkengän päässä on vielä toinen autotalli, ja pitoja varten, tietysti, grillikatos.

Tämä hevosenkenkä on minun tuleva kesäasuntoni.